Susanna kasvoi suurperheessä seitsemän sisaruksen kanssa – ”Aloin oivaltaa ison perheen tuoman rikkauden pikkuhiljaa”
Valmentaja Susanna Ylinen häpesi ensin laumansa kokoa, mutta oppi vähitellen huomaamaan, miten tärkeä tuki ja turva sisarukset ovat.
”Kiristän juoksulenkkarieni nauhat ja työnnän korviini kuulokkeet. Edessä on viidentoista kilometrin lenkki, jonka aikana ehdin kuunnella aikuisten sisarusteni tämänpäiväiset ääniviestit. Niitä odottaa Whatsapp-ryhmässämme 20 minuutin edestä.
Määrä on tavallinen. Viestiryhmämme on kuin jatkuvasti päivittyvä podcast.
Perään lähetän sisaruksilleni omat kuulumiseni. Tänään olen tuntenut valtavaa kiitollisuutta siitä, että he ovat elämässäni.
Suomalaisessa perheessä on tyypillisesti kaksi lasta. Minun lapsuudenperheessäni lapsia on kahdeksan. Sisarusparvemme vanhin syntyi vuonna 1976 ja nuorin vuonna 1993. Minä olen 42-vuotias ja synnyin vuonna 1983. Olen joukon keskimmäinen, minulla on kolme isosisarusta ja neljä pikkusisarusta.
Iso sisarusparvi on aikuisena mieletön tuki ja turva. Sen ansiosta elämässäni on aina mukana kööri, jonka kanssa olen samalla puolella.
Ääniviestiryhmämme nimi on Sound on. Siihen kuulumme sisaruksista me kuusi, jotka tahdomme jakaa ajatuksiamme toisille tällä tavalla päivittäin. Viimeksi puhuimme ryhmässä siitä, kuinka menemme jokainen jossakin asiassa äärimmäisyyksiin.
Sisarusparvestamme yksi on opiskellut 11:ä kieltä, toinen käynyt 54 maassa. Kolmas katsoi aikanaan 300 elokuvaa vuodessa. Minä olen juossut kymmeniä ultramatkoja, joista pisin on 300 kilometriä.
Olemme siis myös aika erilaisia keskenämme. Juuri siinä pohjimmiltaan piilee ison sisarusparven tuoma rikkaus. Nuorena näin ympärilläni seitsemän tyyppiä, joista jokaisella oli lupa olla sitä mitä on. Yksi oli hiljainen, toinen äänekäs, kolmas siisti, neljäs sotkuinen… Siksi kasvoin vankkaan uskoon, että minäkin saan olla juuri tällainen.
En usko, että olisin kenenkään sisarukseni ystävä, koska elämämme ja mielenkiinnon kohteemme ovat niin erilaisia. Perhe on pakottanut meidät yhteen. Tuskin olisimme muuten edes kohdanneet toisiamme. Jokainen on esimerkiksi eri alalla: yksi on it-nörtti, toinen viittomakielen tulkki. Kolmas työskentelee mainostoimistossa, neljäs lääkärinä. Minä olen ammatiltani fysiikka- ja psyykkinen valmentaja ja sosiaalisen median vaikuttaja.
Pelkästään tässä lähimmässä piirissäni näen koko joukon erilaisia elämäntyylejä, kuten toisistaan poikkeavia perhe- ja ihmissuhdemalleja ja erilaisia harrastuksia. Minun tapani elää on todella vain yksi muiden joukossa.
”Parasta oli nukahtaa niin, että muut hääräsivät ympärillä. Edelleen minusta on turvallisinta nukahtaa rauhalliseen taustahälyyn.”
Asuimme lapsuudessani Kuopion lähellä Karttulassa. Vanhemmat laajensivat omakotitaloamme remontoimalla aina perheen kasvaessa. Alun perin neliöitä oli 120, lopulta 160. Neljä alkuperäistä makuuhuonetta vaihtui lopulta kuudeksi makuuhuoneeksi.
Sääntönä oli, että vanhin lapsi saa oman huoneen, ja muut saivat jakaa tilansa sisarusten kanssa. Minulla ei kuitenkaan koskaan ollut oikeasti omaa huonetta. Ensin jaoin huoneen vuotta nuoremman veljeni kanssa, ja pitkään nukuimme myös samassa sängyssä. Iltaisin luimme yhdessä ja pidimme rapsutuskerhoa eli rapsutimme vuorotellen toistemme jalkapohjia.
Kun viimein olin vanhin kotona asuvista lapsista, äitini ehdotti, että saisin 10 markkaa yöltä, jos suostuisin ottamaan öisin heräilevän siskoni viereeni nukkumaan, jotta äiti saisi silloin nukkua.
Siskoni oli silloin kaksivuotias, minä kaksitoista ja äiti pahoissa univeloissa. Suostuin. Äiti ei koskaan maksanut rahoja, mutta siskoni jäi asumaan huoneeseeni vuoksiksi, jotka vielä asuin kotona. Oli ihanaa nukkua pikkusiskon vieressä.
Ulkopuoliset joskus päivittelevät, miten monilapsisessa perheessä saa omaa rauhaa. Minulle ulkoilu, juoksut, hiihdot ja kävelylenkit ovat täyttäneet tarpeen niin lapsena kuin aikuisenakin.
Kotimme äänet tekivät siitä minulle turvallisen paikan. Parasta oli nukahtaa tai lukea kirjaa, niin että muut hääräsivät ympärillä omiaan. Edelleen minusta on turvallisinta maailmassa nukahtaa rauhalliseen taustahälyyn.
”Jäätelön jakamiseen käytimme keittiövaakaa. Ranskalaisia perunoita sai ottaa 17 kappaletta.”
Kylläpä teitä riittää! Miksi teillä on noin paljon lapsia? Missä te mahdutte asumaan?
Lapsena häpesin toisinaan isoa perhettäni. Häpeä syntyi ulkopuolisten hämmästelystä esimerkiksi matkoilla. Kummastelun myötä aloin hahmottaa, että perheemme on erilainen.
Kun kyläilin kavereillani, huomasin, että he saivat ottaa välipalaksi niin monta viinirypälettä tai satsumaa kuin mieli teki. Kukaan ei laskenut ennakkoon, mikä määrä kuuluu kenellekin.
Meillä kotona kaikki jaettiin hyvin tarkasti. Jäätelöä ei todellakaan jaettu niin epätarkalla mittarilla kuin viivoittimella. Me käytimme keittiövaakaa, jotta herkku meni grammalleen tasan. Ranskalaisia perunoita sai ottaa 17 kappaletta silloin harvoin, kun niitä oli.
Jos vessahätä iski kesken ruokailun, varminta oli ottaa annos mukaansa. Jos ruoan jätti pöydälle, ainakin osa siitä oli kadonnut parempiin suihin vessareissun aikana.
Minuun on sisäänrakennettu pelko, että kohta ruokaa ei enää ole jäljellä. Kauemmas lähtiessäni pakkaan aina eväät mukaan paitsi itselleni myös muille.
Emme olleet varsinaisesti köyhiä. Vanhempamme työskentelivät opettajina, mutta jompikumpi oli heistä melkein koko ajan kotona uuden vauvan kanssa. Siksi heidän oli pakkokin säännöstellä ylimääräisiä menoja.
Kun kaivostamme loppui vesi, kuten melkein vuosittain kävi, nostimme juomaveden kotimme viereisestä lammesta. Nolotti, jos kaverini olivat silloin meillä kylässä. Lasissa puhdas vesi näytti ihan pissalta.
Vaikkapa talvivaatteemme eivät olleet vanhemmilleni säästökohde vaan aina viimeisen päälle. Me myös matkustelimme: pakkasimme ison amerikanrautamme täyteen ja kiersimme Ruotsin tai Tanskan leirintäalueita. Autoomme taisi mahtua yhdeksän, mutta Euroopan-reissuilla meitä oli mukana enimmillään kahdeksan.
Yksi vakituinen ohjelmanumero reissuilla oli se, kun renkaiden pölykapselit irtoilivat ja pyörivät puskaan. Isä pysäytti auton ja vapautti meidät lapset etsimään niitä pusikoista tien varsilta. Me sanoimme niitä pyllykapseleiksi.
”Seitsemän parasta ystävääni ovat eläneet kaikki tärkeät vaiheet rinnallani.”
Vauva nukahti syliini imetyksen päätteeksi yliopiston luentosalissa. Pitelin häntä toisella kädellä ja toisella kirjoitin muistiinpanoja.
Sain esikoiseni parikymppisenä. Yksi lapsi tuntui paitsi riittävältä pitkään myös ainoalta vaihtoehdolta. Ainokainen oli helppoa ottaa mukaan luennoille, matkoille ja juhliin, joita parikymppisen elämässä riitti.
Ymmärsin, miten paljon vanhempani olivat joutuneet tekemään töitä. He eivät koskaan valittaneet elämästään. Silti kaikkia velvollisuuksia, kuten läksyjä ja huomion tarvitsijoita oli luonnostaan kahdeksankertainen määrä.
Olimme sisarusteni kanssa varmaankin suhteellisen ’helppoja’ lapsia. Lisäksi me isommat hoidimme säännöllisesti pienempiä siskoja ja veljiä ja teimme paljon kotitöitä.
Silti pohdin itse aikuisena ennen kaikkea sitä, mitä yhtä lasta suurempi arjen kuorma tulisi tekemään parisuhteelleni, uralleni – ja vaikka ystävyyksilleni.
Mieheni on nelilapsisesta perheestä. Vuosien aikana aloimme keskustella perheenlisäyksestä siitä näkökulmasta, olisiko itsekästä, jos emme yrittäisi antaa meidän lapsellemme mahdollisuutta sisarukseen. Aloin oivaltaa ison perheen tuoman rikkauden pikkuhiljaa.
Viiden vuoden kuluttua saimme toisen lapsen, ja sen jälkeen vielä kaksi. Vasta jälkikäteen aloimme ymmärtää, että hupsan, meillähän onkin suurperhe! Milloin tässä näin kävi!
Kullakin lapsellamme noin viiden vuoden ero sisaruksiinsa. Esikoiseni on nyt täysi-ikäinen ja opiskelee yliopistossa. Kuopukseni on nelivuotias. Isot ikäerot auttavat siinä, että pystyn huomioimaan heistä jokaista myös yksilönä.
Lapsena minä jouduin taistelemaan vanhempieni huomiosta. Nyt olen halunnut pitää huolta siitä, että omilla lapsillani on aikaa kanssani myös kahden kesken. Käyn esikoiseni kanssa kuntosalilla ja vuorollaan kahden nuorimman kanssa uimahallissa.
Nyt aikuisena en kiistele sisarusteni kanssa. Koen silti, että tunnen heidät jokaisen ihmisenä. Ensinnäkin pystyn tulkitsemaan jokaista jo pelkkien ilmeiden perusteella, sillä yhteinen historiamme on niin pitkä.
Lisäksi olemme vuosien varrella tietoisesti päivittäneet suhdettamme. Emme halunneet jämähtää lapsuuden rooleihimme. Olemme keskustelleet yhdessä siitä, että olemme nyt kaikki aikuisia.
Vaikka muutamalla meistä onkin tapana kantaa vastuuta yhteisistä asioista, pyrimme tietoisesti jakamaan sitä tasan.
Olemme myös alkaneet tavata toisiamme vain meidän sisarusten kesken, ilman mahdollisia puolisoita ja lapsia. Ennen ajattelin, ettei haittaa, jos lapseni häärivät mukana vaikka sisarusparvemme yhteisellä mökkilomalla. Todellakin haittaa! Äidin roolissa pystyn olemaan täysin itseni, mutta en täysin läsnä sisaruksilleni.
Vaikka välimatkaa on, yritämme nähdä kerran vuodessa koko porukalla. Laskemme koko porukan olevan paikalla silloin, jos vähintään kuusi meistä pääsee tulemaan. Olemme käyneet kylpyläreissulla ja pyöräretkeilemässä.
Seitsemän parasta ystävääni ovat tunteneet minut lapsesta lähtien ja eläneet kaikki tärkeät vaiheeni rinnallani. Toisaalta ’pelkkä’ ystävyys usein elää ja voi katketakin. Meillä on porukka, jonka side kantaa elämän loppuun saakka.”
Susannan vinkit sisarussuhteen ylläpitoon
- Kysy ja kuuntele. Ylläpidä yhteyttä sisarustesi kanssa. Kysy, mitä kuuluu, kuuntele vastaus, ja kerro vastaavasti omat kuulumisesi.
- Varaa omaa aikaa. Järjestä varta vasten tapaamisia ihan vain sisarusten kesken. Tehkää vaikkapa viikonloppureissu.
- Menkää yhdessä lenkille Kuulokkeet korviin, puhelu sisarukselle, ja kumpikin tahollaan lenkille. Molemmat voivat edetä omaa vauhtiaan.
Jutun kuvatekstiä muokattu 18.11.2025 klo 9.47.
