Ihailen seitsenvuotiaan tyttäreni Mehran taitoa sanoa ei. Kerron sen myös hänelle usein. Olemme puhuneet paljon siitä, että jos jokin leikki ei tunnu mukavalta tai joku kohtelee väärin, silloin voi sanoa ystävällisesti ei. En halua, että Mehra menettää sen taidon tyttönä ja naisena maailmassa.

Olen itse joutunut painimaan paljon ein sanomisen kanssa. Voi olla helpompaa sanoa kyllä, kun haluaa olla kohtelias ja mukautua eikä halua loukata ketään. Siksi olen ottanut työasioissa usein liikaa omalle lautaselleni tai mennyt mukaan projekteihin, joihin minulla ei olisi ollut aikaa tai resursseja.

Aikuisiällä minusta on kuitenkin tullut parempi sanomaan ei. Mehra on näyttänyt minulle, kuinka helppoa se oikeasti on: pitää vain uskaltaa. Mehra on minulle muistutus siitä, että ein sanominen on taito, jota täytyy pitää yllä ja harjoitella jatkuvasti.

Mehra inspiroi minua muutenkin. Aloitettuani näyttelemisen olen tarkkaillut häntä paljon siitä kulmasta, että miten hän oppii uusia asioita ja minkälaista leikkimielisyyttä hänellä on. Näyttelemisessä puhutaan paljon oman sisäisen lapsen löytämisestä, ja olen miettinyt itseäni vahvasti Mehran kautta.

Aikuisena uusien asioiden kokeileminen on usein pelottavaa, ja haluamme heti olla kaikessa täydellisiä. Muistan, miten Mehran oli vaikea oppia ajamaan pyörällä. Hän yritti ja yritti – ja lopulta oppi.

Kun kerroin puolisolleni Soroushille, että haluaisin alkaa näytellä, hän sanoi, että totta kai pärjään, kunhan uskon itseeni.

Elokuvat ovat aina olleet intohimoni. Valmistuin ammattikorkeakoulun elokuvalinjalta kuvaajaksi, mutta aloin pian tehdä muita töitä; inklusiivista markkinointia ja uraa monimuotoisuuskouluttajana.

Mielessäni pyöri kuitenkin pitkään, että haluaisin takaisin elo­ku­vien ja taiteen pariin – mutta kun ura oli käynnissä, menin vain sen mukana.

Korona-aikana tuli kunnon pysähdys. Mietin, haluaisinko kokeilla elämässäni vielä jotain uutta. Minulle tuli vahvasti olo, että näyttelemistä.

Muistan, kun pyysin Soroushia istumaan sohvalle ja kerroin, että haluaisin alkaa näytellä. Hetki oli tosi jännittävä, sillä sanoin asian silloin ensimmäistä kertaa jollekin ääneen. Soroush oli heti tosi kannustava, ja lähdin opiskelemaan näyttelemistä.

Soroush on motivaattorini. Hän työskentelee IT-alalla, mutta hänellä on personal trainerin tausta, eikä se ole lähtenyt hänestä mihinkään.

Kun aloin tehdä puhujakeikkoja, saatoin aluksi tehdä niitä ilmaiseksi. Soroush opetti, että ei, vaadi tämän verran rahaa. Hän on neuvonut, miten myydä ja markkinoida itseäni sekä vaatia se, minkä ansaitsen.

Olemme toistemme tukipilarit. Se ei tarkoita, että kaikki olisi aina ruusuista ja täydellistä, meilläkin on ylä- ja alamäkiä. Mutta tuntuu hyvältä tietää, että toinen on siinä. Hänen puoleensa voi aina kääntyä.

Ystäväni Fatima oli mukana sisustussuunnittelijana, kun remontoimme purkukuntoisen rintamamiestalon lattiasta kattoon.

Kun alkaa työskennellä yhdessä ystävän kanssa, ei alkuun tiedä millaista siitä tulee ja minkälaisia puolia tästä paljastuu – vähän niin kuin silloin, kun lähtee ystävän kanssa ensimmäistä kertaa matkalle. Remontin aikana emme riidelleet Fatiman kanssa kertaakaan, ja hän jaksoi kuunnella minun ja Soroushin vaihtuvia mielipiteitä. Ystävyytemme vain syveni taloprojektin aikana.

Olen tuntenut Fatiman lapsuudesta asti. Meitä yhdistää moni asia: olemme suomalaisia musliminaisia, meillä on samanlainen huumori ja olemme aika itsenäisiä ja kunnianhimoisia.

Fatiman kanssa on helppo olla oma itsensä ja sanoa asiat suoraan, sillä niin hänkin sanoo minulle. Jos minusta on esimerkiksi otettu valokuvia, hän saattaa sanoa, että älä laita tuota vaatetta seuraaviin kuvauksiin. Ihminen tarvitsee ympärilleen Fatiman kaltaisia ystäviä.

Fatiman anteeksipyytelemätön suorasanaisuus inspiroi minua. Sitä luonteenpiirrettä haluaisin vahvistaa itsessänikin. Ihailen myös sitä, miten Fatima pystyy kaikkeen ja miten hänellä on aina energiaa. Fatima taas sanoo, että minä inspiroin häntä hänen urallaan ja unelmissaan.

Näköjään inspiroimme toinen toisiamme. Se ei ole ystävyydessä itses­tään selvää. Luulen, että se syntyy siitä, että aidosti haluamme toisillemme parasta.

Isä, Baba, tutustutti minut elokuvien maailmaan. Haimme leffoja videovuokraamosta, ja katsoin Tähtien sodat ja Tappajahait jo pienenä. Puhuimme isän kanssa elokuvien teemoista ja siitä, miten niitä tehdään.

Äitini on suomalainen, isäni maahanmuuttaja. Aikoinaan isä työskenteli Iranissa elokuvatuottajana. Hän opiskeli alaa Lontoossa ja teki maisteriopinnot Suomessa, mutta ei löytänyt paikkaansa suomalaisessa elokuvateollisuudessa.

Olen ajatellut paljon sitä, millaisista unelmista maahanmuuttajana joutuu luopumaan ja millaisia mahdollisuuksia heillä on työelämässä.

Omien, lähipiirini ja isäni kokemusten takia aloin miettiä sitä, millaisia haasteita meillä on edelleen työelämän monimuotoisuuden edistämisessä ja kuinka paljon taitoa menetetään, kun joiltakin ihmisiltä suljetaan ovia pelkän demografian perusteella.

Monimuotoisuuskouluttajana olen käynyt puhumassa yrityksissä ja organisaatioissa esimerkiksi siitä, miten olla inklusiivinen ympäristö, jossa jokainen tuntee arvostusta ja yhteenkuuluvuutta, ja miten vahvistaa rakenteita niin, että jokaisella on yhteisössä mahdollisuudet edetä urallaan esimerkiksi etnisyydestä tai sukupuolesta riippumatta.

Vaikka isä ei löytänyt Suomessa töitä omalta alaltaan, hän on tehnyt muita töitä ja ollut yrittäjänä. Luulen, että isän ansiosta olen uskaltanut kokeilla työelämässä asioita, jotka olivat minulle tuntemattomia ja joissa olin epävarma. Isältä opin ajattelemaan ja unelmoimaan isosti.

Jos kaipaan neuvoja elämäni tai urani kanssa, voin soittaa edelleen entiselle managerilleni ja mentorilleni Emmalle.

Tapasimme viitisen vuotta sitten, kun olin käynnistämässä ­uraani puhujana. Emma lähestyi minua ja kertoi, että oli innostunut minusta ja halusi alkaa edustaa minua. Hän oli minulle silloin iso tuki ja uskoi potentiaaliini.

Olen oppinut Emmalta kuuntelemaan vaistoani. Juttelimme juuri tulevaisuuden suunnitelmista, ja Emma muistutti minua siitä, että jos tunnen jotain sisälläni, sitä kannattaa kuunnella ja edetä sen mukaan.

Emma on aina kannustanut minua muutokseen ja työntänyt minua epämukavuusalueelle. Hän ei ole koskaan sanonut, että nyt ei kannata vaihtaa mitään, koska vanhat jutut toimivat niin hyvin.

Emma näyttää minulle, mitä kaikkea nainen voi olla työelämässä. Hän on työskennellyt toimitusjohtajana ja toteuttanut unelmansa avaamalla oman keramiikkastudion, mutta ennen kaikkea minua inspiroi se, miten hän hoitaa työnsä. Vaikka Emma itse sanoisi kaiken olevan kaaosta, hän tietää mitä tekee ja hänellä on aina kaikki langat käsissään. Emma on vahva mutta lempeä, taitava kuuntelemaan ja pitää aina kollegoidensa puolta.

Mutta vaikka Emma on niin menestynyt urallaan, hän aina muistuttaa minua siitä, että työ on lopulta vain yksi asia elämässä. Sen takia ei kannata tehdä kompromisseja hyvinvoinnin kanssa.

Näyttelijävalmentajani kertoo tosi suoraan, missä asioissa minun kannattaisi kehittyä. Dominic tekee sen kuitenkin niin, että minulle ei tule oloa, että en osaisi tai olisin epäonnistunut.

Olen kohdannut valmentajia, joilla on vähän aggressiivinen ja ehkä vanhanaikainen tyyli johtaa ja valmentaa: mitä enemmän kidutusta, sitä parempaa tulosta tulee. Dominicin lähestymistapa on erilainen.

Tapa, jolla Dominic tuo kehitettävät asiat esiin, on hyvä esimerkki inklusiivisesta viestinnästä ja johtajuudesta. Kun asioita rakentaa luottamuksen, arvostuksen, kunnioituksen ja syvän yhteenkuuluvuuden kautta, saadaan parempia tuloksiakin.

Dominicin tapa valmentaa on pistänyt minut miettimään, miten epämukavia keskusteluja voidaan käydä turvallisesti, kunnioittavasti ja rohkeasti.

Kun työelämässä puhutaan turvallisista tiloista, jollekin voi tulla siitä mielikuva, että tietyistä aiheista ei voi puhua ollenkaan, koska ne voivat olla toiselle osapuolelle loukkaavia tai liikaa. Mutta asiat voi aina nostaa rohkeasti pöytään myös siten, että kenenkään ihmisarvoa ei vähennetä tai kenellekään ei tule fiilis, että häntä ei arvosteta. Dominicilla on siinä upea taito.

Olen alkanut miettiä, miten voisin kehittyä tässä asiassa ei vain työelämässä ja näyttelijänä, vaan myös arjessa, ruokapöytäkeskusteluissa perheen tai ystävien kanssa.