"Muistan 1970-luvun lopulta visiitin luokkakaverini kotiin. Olohuonetta hallitsi valtava avotakka, ja sen ympärillä oli ruskeat, upottavat samettisohvat. Kaapistojen ovet olivat tummaa puuviilua ja kylpyhuoneen pinnat sammalenvihreää kaakelia – ammeen etulevyä myöten. Seinille ripustetut taulut ja eksoottiset pikkuesineet kertoivat Mallorcan- ja Kanarian-reissuista, jotka tuohon aikaan eivät vielä olleet koko kansan huvia. Alakerrassa oli se todellinen elintason merkki, uima-allas. Kloorin tuoksu oli ihana.
Olen miettinyt tuota kotia monta kertaa jälkeenpäin. 70-luvulla se edusti minulle lähes unelmaa, mutta jo seuraavalla vuosikymmenellä samat huoneet tummine väreineen muuttuivat muistikuvissani tunkkaisiksi ja kaiken epätrendikkään symboliksi. Uima-allas tyhjennettiin vedestä, ja siitä tuli romuvarasto.
Mitä ajattelen tuosta asunnosta nyt? Miten upea ja puhdaslinjainen 1970-luvun edustaja se olikaan! Se, mikä seuraavina vuosikymmeninä oli silmissäni tunkkaista ja rumaa, on taas muuttunut kauniiksi. En tiedä, mitä tuolle kodille kuuluu nyt, mutta sen tiedän, että nuoremmassa polvessa se saisi aikaan ihastuksen huokauksia.
Miksi näin? Rotaatio toimii tässä asiassa samoin kuin etunimimuodissa. Harva nimeää lapsiaan omien tai edes vanhempiensa ikätoverien mukaan, mutta isovanhempien nimissä on jo riittävästi nostalgiaa. Väliin tarvitaan ne irtioton vuosikymmenet.
Omat tyttäreni elivät lapsuuttaan vuosituhannen vaihteessa. Silloin koko Suomi innostui Ikeasta, kodit valaistiin halogeenispotein, ja maalaisromantiikka vyöryi sisustuksiin. En ihan heti keksi, mikä tuon ajan tyylissä olisi sellaista, mistä tulee vielä trendikästä ja mitä nostalgiankaipuiset sisustajat ahnaasti metsästävät. Mutta ei hätää: joku muu kyllä keksii."
