”Vanhan talon hankkiminen teki minusta Torvenkylän noidan” – Saila-Mari Kohtala oppi kakkoskodissaan elämään enemmän hetkessä kuin koskaan
Saila-Mari Kohtalan aikakäsitys muuttui vanhan talon hankkimisen jälkeen. Kun päivät alkavat venyä, ei talolta malttaisi olla hetkeäkään pois, hän kirjoittaa.
Vanhan talon ostettuani aikakäsitykseni muuttui radikaalisti. Olin yrittänyt elää mahdollisimman paljon hetkessä, usein siinä onnistumatta. Yhtäkkiä rinnalle nousi mielenkiintoisen etukenoinen tietoisuus kuun- ja vuodenkierroista sekä auringon nousu- ja laskuajoista.
Aikaisemmin olin elänyt elämääni sen kummemmin noita asioita pohtimatta, mutta talonomistajana mietin kuumeisesti kaikenlaisia vanhanajan almanakalle tyypillisiä asioita – sesonkeja, yöpakkasia, päivien pituuksia.
Uudessa ajanlaskussani – jth. eli jälkeen talohankinnan – merkitsen heti vuoden alussa ylös kevätpäiväntasauksen. Silloin päivät alkavat venyä Torvenkylän korkeudella siihen tahtiin, ettei talolta malttaisi olla hetkeäkään pois.
”Keväällä tulen jälleen myös hyvin tietoiseksi auringon nousuista ja laskuista, sillä minulla ei vieläkään ole makuuhuoneessa pimentäviä verhoja.”
Näin huhtikuussa onkin sitten aika tarkkailla yöpakkasia, jotta tiedän, milloin voin avata kesävesihanan. Joka vuosi unohdan iloisesti, miten se tehdään, mutta joka kevät saan hanan silti jotenkin ihmeellisesti räpellettyä auki.
Keväällä tulen jälleen myös hyvin tietoiseksi auringon nousuista ja laskuista, sillä minulla ei vieläkään ole makuuhuoneessa pimentäviä verhoja. Päivien piteneminen on iloinen asia, mutta se tarkoittaa myös sitä, että herään entisaikojen riuskojen maanviljelijöiden tahtiin ainakin siihen saakka, kunnes saan kunnon verhot hankittua.
Myös täysikuut tulevat tutuiksi, koska etenkin syksyisin havahdun keskellä yötä taivaalta suoraan silmiini möllöttävään kuuhun.
Huhtikuussa koko elämä talolla on yhtä kuplivaa odotusta. Piha näyttää hirveältä, mutta siellä roudan ja rospuuton kätköissä tapahtuu kaikenlaista kovaa kyytiä. Kohta kukkivat talon satavuotiset skillat. Aivan hetkisen kuluttua koivut ovat hiirenkorvalla. Ihan pian kukkii tuomi, sitten syreeni ja lopulta myös juhannusruusu.
”Kohta kukkivat talon satavuotiset skillat.”
Koomisen kunnianhimoiset puutarhahaaveeni heräävät taas henkiin. Katselen myös jo tehtyä – tulikohan nyt istutettua suhteessa aurinkoon oikeaan kohtaan se omenapuu, tuo päärynäpuu, juhannusruusu ja pioni? Entä mitä voin tehdä tuolle kohdalle, johon ei aurinko paista eikä kuu kumota? Kaikki myös tapahtuu niin nopeasti! Nytkö se tuomien kukinta-aika onkin jo ohi? Nyt kukkii ’Tove Jansson’ -ruusuni, entäpä milloin ne herkkutatit nousivatkaan esiin?
Uuden aikakäsitykseni myötä tunnen oloni miellyttävän noitamaiseksi. Olen nainen, joka on jälleen juurevasti yhteydessä maahan, aurinkoon, kuuhun ja esiäiteihin.
Tekisi mieli teettää ompelijalla 1800-luvun mekko sekä hilkka ja käyskennellä ne päällä pitkin kylän raitteja. Haluaisin myös hillota, pikkelöidä ja mehustaa. Vanhanajan lääkintä sekä manaus kiinnostavat.
Oikeasti en ole lainkaan pikkelöijätyyppiä ja viihdyn talolla enimmäkseen crocseissa ja missä lie haituloissa. Mutta saahan sitä mielikuvissaan olla kunnon noita.
”Haluaisin myös hillota, pikkelöidä ja mehustaa. Vanhanajan lääkintä sekä manaus kiinnostavat.”
Sitä paitsi kuusenkerkkiä olen omista ikivanhoista kuusistani kerännyt jo parikin kertaa. Arvatkaa, tunnenko oloni pieni talo preerialla -henkiseksi, kun niitä hartaudella nypin?
Torvenkylän noitana katselen elämää nyt enemmän eteenpäin. Siitä huolimatta elän enemmän hetkessä kuin koskaan. Olen rauhoittavalla tavalla jälleen yhteydessä luonnon alkukantaiseen kiertoon. Tunnen itseni kaiken sen keskellä hyvin pieneksi ja hyvin onnelliseksi.
