”Sisko maalasi kuistini lattian väärällä värillä, ja se rauhoittaa perfektionismiin taipuvaista mieltäni” – Saila-Mari Kohtala oppi tervehtimään virheitä ilolla
Mokia sattuu, ja ne voivat lopulta johtaa johonkin parempaan, kirjoittaa kirjailija Saila-Mari Kohtala, joka vanhaa taloa kunnostaessaan tekee virheitä jatkuvasti. Usein niille saa nauraa makeasti.
Hankin viime syksynä taloni eteiseen aidon itämaisen maton. Beluch-matto on jalkojen alla kuin pumpulia, ja sen punamusta kuviointi muistuttaa hauskalla tavalla talonpoikaisantiikkia.
Mittailin talon eteistä pitkään ja hartaudella, sillä menneisyydestäni löytyy virhe, joka saa edelleen kylmän hien otsalleni.
Vuonna 2012 tilasin kolme mittatilausmattoa silloisen kotini eteiseen. Kun matot saapuivat, ihmettelin, miksi yksi niistä puuttuu. Toista mattorullaa avatessani tipahti sen sisältä hiirimaton kokoinen piskuinen matto. Tuijotin mattoa epäuskoisena, kunnes minulle valkeni, että olin viimeisen maton kohdalla sekoittanut hyvin sumealla logiikalla tuumat ja sentit.
”Menneisyydestäni löytyy virhe, joka saa edelleen kylmän hien otsalleni.”
En muista, milloin olisin nauranut niin pitkään ja makeasti. Jaoin koko episodin tietenkin sosiaaliseen mediaan, ja siellä se on naurattanut ja inspiroinut tuhansia ihmisiä kaikki nämä vuodet.
Kun mittailin taloni eteisessä uutta, kallista mattohankintaani varten ja mainitsin siitäkin somessa, sain lempeän humoristisia viestejä, miten huolissaan mittauksistani ollaan.
Rakas minimatto on minulla edelleen tallessa. Se on loistava esimerkki siitä, miten virheistä ei ainoastaan opi, vaan virheet voivat lopulta johtaa johonkin vieläkin parempaan.
Talolla teen virheitä jatkuvalla syötöllä. Sen sijaan, että jäisin murehtimaan, tervehdin heitä ilolla ja tutustumme rauhassa. Usein saan myös nauraa.
Isosiskoni päätti maalata taloni kuistin lattian toissa kesänä. Toinen siskoni oli juuri silloin rautakaupassa reilun 50 kilometrin päässä Kokkolassa, ja teimme värivalintoja pikaviestien välityksellä.
Rautakaupassa ollut siskoni ei kuitenkaan nähnyt viimeisintä viestiäni ja toi talolle väärän maalin. En ehtinyt sitä surra, kun toinen siskoistani oli jo maalannut kuistin.
Miten ihana väri se onkaan! Ei ollenkaan se harmonisen pehmeä sininen, mitä olin mielessäni visioinut, vaan väkevä mustikansininen. Se ilahduttaa joka päivä talolla ollessani ja myös rauhoittaa lepattavaa, perfektionismiin taipuvaista mieltäni – näinkin voi olla ja näin on hyvä.
”Ole hyvä ja mokaile sydämesi kyllyydestä Saila-Mari, sillä vain sillä tavoin voi elää täydesti.”
Syksyllä kylvin pihaan isolla vaivalla ja monella sadalla eurolla tulppaaneja, narsisseja, krookuksia ja liljoja. Lopulta niistä kukki ehkä seitsemisen prosenttia. Keväällä se harmitti, mutta vielä enemmän nauratti se multainen nainen, joka oli syksyllä kaivellut maahan sipuleita yltympäriinsä kuin mikäkin yli-innokas labradorinnoutaja. Nykyään säästän mukulakukkarahat ihan muihin asioihin.
Tovi sitten poistin talon ainoan ei-alkuperäisen kohdan – eteisen puulattian päällä olleet vanerilevyt. Kun kiskoin levyjä ja niiden alta vuoden 1956 Helsingin Sanomia irti, paljastui sieltä täysin yllättäen myös sakset. Liikutuin. On täällä joku muukin muinoin virheitä tehnyt.
Sakset ovat nyt kunniapaikalla. Jätin vuosikymmenien aikana lattiaan uurtuneiden saksien jäljet myös näkyviin. Tuntuu kuin se olisi ollut viesti menneestä juuri minulle: ole hyvä ja mokaile sydämesi kyllyydestä Saila-Mari, sillä vain sillä tavoin voi elää täydesti.
