Tapasin hiiren kiskomassa keksipakettia alas hyllyltä ja tajusin, että jotain pitää tehdä heti
200-vuotiaassa hirsitalossa elämä on täynnä yllätyksiä. Kirjailija Saila-Mari Kohtala tajusi vähän inhoavansa hiiriä, kun yksi istui hiljaa hänen vieressään olohuoneen matolla.
Istuin talollani muhkeassa nojatuolissani kirjoittamassa, kun silmäkulmastani näin jotain. Käännyin katsomaan sivulle, ja vieressäni matolla istui pieni hiiri. Kuinkahan kauan olimmekaan istuneet siinä rinnakkain, kasvot samaan suuntaan?
Kun ostin talon, oli joka paikka täynnä hiiren kakkaa. Olihan talo ollut tyhjänä vuosikymmeniä. Talon siivouksen ja raivauksen jälkeen hiiriä ei ollut kuitenkaan näkynyt. Jopa talven jälkeen papanoita löytyi enää vain hyvin vähän.
Mutta siinä tuo nyt sitten istui ja huomasin kauhukseni, että taisin vähän inhota hiiriä. Huusin hirvittävään isoon ääneen NYT KYLLÄ ja hiiri pakeni jonnekin. Miten se voikin olla noin nopea ja hiirenhiljainen? Minulla ei ollut aavistustakaan, minne se livahti.
”Miettisin koko ajan, tuleeko tuo rohkea hiiri nuuskimaan yön pimeinä tunteina naamaani.”
Talossa ei ollut hiirenloukkua. Olin lähdössä Helsinkiin vasta vajaan viikon kuluttua. Miettisin koko ajan, tuleeko tuo rohkea hiiri nuuskimaan yön pimeinä tunteina naamaani.
Seuraavat päivät tömistelin ja huutelin pitkin taloa. Se nauratti itseänikin. Siirsin tuvassa olleen ultraäänihiirenkarkottimen makuuhuoneeseeni ja toivoin parasta. Sain ihme kyllä nukuttua, eikä hiirtä näkynyt.
Kunnes yhtenä kauniina aamuna kävelin tupaan ja tapasin kaverin kiskomassa valtavaa keksipakettia alas hyllyltä. Hiiri pysähtyi minut nähdessään, mutta sen sijaan, että olisi heti häipynyt, se jäi pariksi sekunniksi tuijottamaan minua. Se ikään kuin arvioi, kannattaisiko paketti kuitenkin raahata mukaan.
”JO NYT ON PE*KELE!” huusin. Hiiri oli röyhkeämpi tapaus kuin olin osannut arvata.
”Kunnes yhtenä kauniina aamuna kävelin tupaan ja tapasin kaverin kiskomassa valtavaa keksipakettia alas hyllyltä.”
Hiiri katosi, minä googlasin vimmaisesti konsteja päästä siitä eroon. Ultraäänivekotin ei näyttänyt tuohon hiireen tehoavan. Pyydystä ja vapauta -ansat olisivat inhimillisiä, mutta hiirikammoni oli sitä luokkaa, että siihen en kykenisi – pyysin tätä universumilta anteeksi. Myrkky tuntui taas liian julmalta, sillä hiiri kuolisi siihen vasta päivien kuluttua. Kissa olisi kätevä, mutta kissan reijaaminen edes takaisin talolle ja Helsinkiin ei onnistuisi. Lisäksi toisella pojallani on paha eläinallergia.
Vanhanajan loukku se siis oli. Laitoin viestin naapurilleni, jolta sain ystävällisesti loukun lainaan. Loukussa oli kestosyötti, ja se oli helppo virittää. Tämä oli tärkeää, sillä minulla on näköjään myös hiirenloukkukammo.
”Ehkä jeesusteippaan talon kauttaaltaan.”
Juuri ennen nukahtamista kuulin tuvasta loukun naksahduksen. En halunnut mennä katsomaan sitä. Aamulla sitten. Vasta iltapäivällä uskalsin lopulta kurkistaa kaapin takana olevaa loukkua. RIP hiiri. Keräsin rohkeutta ja tsemppasin itseäni ääneen varmaankin vartin, ennen kuin tartuin loukkuun ja vein sen ripeästi ulos.
Nyt aion tukkia kaikki kohdat, joista hiiret talooni saattavat päästä. Niitähän on 200-vuotiaassa hirsitalossa pilvin pimein. Ehkä jeesusteippaan talon kauttaaltaan. Tai teen kuten ystäväni neuvoi: ”Hiiret eivät tykkää piparmintusta. Valele koko talo ulkopuolelta piparminttuöljyllä ja heittele kauas pelloille paljon juustoa.”
Saila-Mari Kohtala kunnostaa rauhalliseen tahtiin vanhaa taloaan, kirjoittaa kirjoja ja rakastaa hidasta elämää.
