Täällä tarinat ovat vahvasti läsnä! Ruoholoiden historiallinen sukutila nousi uuteen loistoon remontin myötä

Laila Ruohola sytyttää tottuneesti tulen vanhaan puuhellaan. Vastaleivotun leivän, kakon, tuoksu on toivottanut tulijan tervetulleeksi taloon jo monen sukupolven ajan.

– Äitini Toini leipoi kaiken. Mitään ei ostettu kaupasta, sanoo Jarkko Ruohola.

Sattumalta vanhat tulisijat ovat myös puoliso Lailan rakkaus, joten perinteistä ei ole koskaan tarvinnut huushollissa tinkiä.

Täällä lapsuudenkodissaan Santtion kylässä pieni Jarkko osallistui aikoinaan maatilan töihin, ellei sitten kolunnut naapurin pojan kanssa linnunpesiä tai soudellut merenlahdella mummolta pihistetyllä isolla leivinkaukalolla.

1970-luvulla nuori pari Laila ja Jarkko muutti saman katon alle isompaan Ihoden kylään. Jarkon isän kuoleman jälkeen Santtion talo jäi omilleen. Se ehti olla tyhjillään parisenkymmentä vuotta, ennen kuin ajatus paluusta juurille alkoi hiljalleen kypsyä.

– Se oli sellaista empimistä, mitä talon kanssa tehdään. Koko ajan oli vähän hiipivä huono omatunto, tytär Laura Ruohola sanoo.

Lopulta sydän vei voiton. Vuonna 1911 valmistunutta sukutilaa ei vain voinut jättää rapistumaan.

Sata vuotta sitten Santtion lahden rannassa seisoi korkea mänty, jonka oksat oli sahattu askelmiksi. Sinne Jarkon isoisällä, merikapteeni Frans Albinus Ruoholalla oli tapana kiivetä tähystämään, milloin omat laivat saapuivat.

Tuohon aikaan kylällä veistettiin parruja laivoihin, ja myös Frans rakensi kotirannassa ainakin yhden kaljaasin. Laivat veivät puutavaraa Turkuun ja Saksaan ja toivat tullessaan muun muassa suolaa.

– Merenkulun vaikutus näkyy yhä taloissa. Ikkunapuitteissa saattaa olla samanlaisia koristeita kuin Pohjois-Saksassa, sanoo perheen tarinan hyvin tunteva paikallinen valokuvaaja Esa Urhonen.

Myös Jarkon isä Lauri oli merenkulkija. Ura päättyi, kun perheen miehet ajoivat vuonna 1951 Prinsessan-purjealuksen karille Tanskan vesillä Bornholmissa. Lauri ryhtyi maanviljelijäksi.

Maatilan lisäksi läheisessä pihapiirissä oli saha, joka on yhä toimintakuntoinen. Kun päätös talon korjaamisesta syntyi syksyllä 2011, paneelit tehtiin samalla raamisahalla kuin 50 vuotta aiemminkin.

Remontti alkoi elää omaa elämäänsä. Aluksi Ruoholat ajattelivat esimerkiksi säilyttää 1950-luvulla vaihdetut, alkuperäistä pienemmät ikkunat.

– Kun vaihdoimme ikkunat, sitä hullummalta kaikki remontoimaton ympärillä näytti. Sellaista se on, kun remontoi vanhaa torppaa, Jarkko sanoo.

Ruoholat avasivat kaikki seinät nähdäkseen hirsien kunnon ja sähkövedot. Tyhjillään olon ajankin talossa oli ollut peruslämpö päällä. Niinpä remontissa tuli vastaan vain yksi huonokuntoinen hirsi ja sekin ulkokynnyksen alla.

– Yritimme säilyttää vanhaa sen verran kuin oli järkevää, Laura sanoo.

Sisustusohjelmia tehnyt ja sisustussuunnittelijaksi tuohon aikaan opiskellut Laura kävi Santtiolla tiuhaan ja sovelsi oppimaansa suunnittelussa. Myös Lauran veljet touhusivat mukana. Samalta kylältä avuksi tuli timpuri Juha Johansson.

– Minun työtäni oli kaikki sellainen, missä piti miettiä, miten asia ratkaistaan, Jarkko naurahtaa.

Laila pohti, tuleeko talosta koskaan valmista. Pariskunta väänsi esimerkiksi ikkunanpuitteista ja talon väristä.

Mineriittikatto osoittautui ammattilaisen tarkistuksessa hyväkuntoiseksi, ja sille riitti maalaus.

Syksyllä 2013, runsas puolitoista vuotta peruskorjauksen aloittamisesta, kaikki oli vihdoin valmista.

– Niinkö vähän aikaa sitä vain tehtiin? Laila ja Jarkko ihmettelevät yhteen ääneen.

Joku toinen saattaa haluta tehdä remonttia lista kerrallaan, mutta Ruoholoille se ei sovi.

– Taloon muutettiin vasta, kun kaikki oli valmista. Ja hän viilaa pilkutkin puoliksi tarpeen niin vaatiessa, kun on kyse rakentamisesta, Laura viittaa isäänsä.

Laura muistaa elävästi, kuinka kylmä mummolan sali lapsuudessa oli. Se lämmitettiin lähinnä jouluna ja muina juhlahetkinä. Salin piirongin päällä oli pienoismalli Parma-aluksesta, jolla Jarkon isä Lauri kiersi Kap Hornin. Lauri Ruohola oli yksi maamme viimeisistä kaphoornareista.

– En muista, saiko laivapatsaaseen koskaan koskea. Luultavasti ei, Laura nauraa.

Sali kätki sisälleen myös kaakeliuunin, joka on tuotu aikanaan purjelaivalla. Nykyään se lämpiää kylmillä säillä harva se päivä.

Paneelin alta löytyi edellisen remontin tehneen timpurin nimi 50-luvulta. Seurana on nyt uusia nimiä.

– Sieltä ne tulevat näkyviin, kun joku 50 vuoden päästä taas korjaa taloa, Jarkko sanoo.

Viides sukupolvi, Lauran nelivuotias veljentytär, on tulossa illalla mummolaan. Ainakin hänelle asti talo pysyy suvun omistuksessa, Laura lupaa.