Kotivinkki

”Muiden nurkkia on mukavampi siivota kuin omia" – Rosannan kotiapuringissä autetaan ystäviä joka tiistai kello neljä


Rosanna Marilan ystävät kutsuvat toisiaan koteihinsa siivoamaan. Lapsiperheiden yhteisessä kotiapuringissä vertaistuki on tärkeämpää kuin puhdas koti. Tässä jutussa Rosanna kertoo, kuinka rinki toimii!
Kuvat iStock, Rosanna Marila

"Ulko-ovi painuu kiinni viimeisten vieraiden jäljiltä, rappukäytävässä kaikuvat vielä lapsivieraiden äänet. Kävelen ympäri kotiamme ja ihmettelen kiiltävää lattiaa, joka vielä hetki sitten oli pölyinen, tahrainen ja täynnä leluja. Kurkkaan vastapestyn jääkaappimme sisään: lasihyllyt olivat päässeet huomaamatta pinttymään liasta, mutta nyt ne ovat taas läpinäkyvät. Joku on ripustanut pyykitkin kuivumaan.

Kenen kodissa muka näyttää tältä sen jälkeen, kun kylässä on ollut seitsemän aikuista, seitsemän lasta ja koira? Vatsanpohjassani kouraisee melkein kipeää tekevä kiitollisuus. Mitä minä olen tehnyt ansaitakseni ympärilleni tällaisen porukan?

Minulla on ystäviä, jotka tulevat meille kerran kuussa siivoamaan. He ovat kanssani samassa elämäntilanteessa: rämpivät ruuhkavuosissa töiden ja perhe-elämän välillä. Säännöllisesti me kuitenkin tapaamme toistemme luona ja kaivamme siivousvälineet esiin. Kutsumme sitä kotiapu- eli siivousringiksi.

Voiko tämä muka toimia, oli ensimmäinen ajatukseni, kun ystäväpariskunta ehdotti kotiapuringin perustamista kolme vuotta sitten.

He olivat keksineet, että meitä tuttuja pikkulapsiperheitä asui useampi noin puolen tunnin matkan päässä toisistamme, kaikki melko samankokoisissa asunnoissa, kaksioissa tai kolmioissa. Meitä perheitä oli sopivasti neljä.

Arki-iltana keskellä kaamosta ei todellakaan tulisi piiskattua mattoja ilman kotiapurinkiä. Kiitos Viljami!
Minulla on ystäviä, jotka tulevat meille kerran kuussa siivoamaan. He ovat kanssani samassa elämäntilanteessa: rämpivät ruuhkavuosissa töiden ja perhe-elämän välillä.

Päätimme alkaa auttaa toisiamme vuorotellen kotipuuhissa: siivoamisessa, lasten pieneksi jääneiden vaatteiden lajittelussa, taulujen poraamisessa seinille ja niin edelleen. Ystäväni olivat oivaltaneet, että apu yksinkertaisissa, arkisissa asioissa oli se, mitä kaikki meistä eniten kaipasivat.

Sovimme, että kokoonnumme toistemme kotona joka tiistai-ilta kello neljä ja siivoamme tunnin ajan. Sen jälkeen syömme jotain mahdollisimman helppoa kokattavaa, esimerkiksi pakastekalapuikkoja ja ranskalaisia.

Mannerheimin Lastensuojeluliiton auttavien puhelinten ja nettipalvelun päällikkö Tatjana Pajamäki pitää ideaa erinomaisena. Heille tulee jatkuvasti yhteydenottoja vanhemmilta, jotka ovat arjen uuvuttamia.

– Kotiapurinki kuulostaa todella positiiviselta ajatukselta, jossa yhdistyvät uudenlainen ja vanha yhteisöllisyys. Vanhemmuutta ei ole tarkoitettu suoritettavaksi yksin, joten kaikki keinot, joilla lapsiperhearjen raskautta voi lievittää, ovat tervetulleita, Pajamäki sanoo.

Kehtaanko kutsua ihmisiä tiskivuorten ja pölypallojen keskelle?

Minua epäilytti ideassa eniten se, mitä siivoamisesta tulee lasten kanssa. Taaperot ja leikki-ikäiset kun saavat vartissa täytettyä lastenhuoneen lattian leluilla ja nostavat desibelit korvia särkeville rajoille. Päätimme, ettemme kuitenkaan menetä mitään, jos kokeilemme.

Alkuun sotkuisen kodin paljastaminen ystäville tuntui vaivaannuttavalta. Olin ehdollistunut siihen, että vieraita varten kodin on oltava mahdollisimman siisti. Kehtaanko kutsua ihmisiä tiskivuorten ja pölypallojen keskelle? Mitä he ajattelevat, kun näkevät totuuden?

Enää sotkuinen elämäni ei hävetä minua. Siedätyshoitoa se on vaatinut, mutta vaiva on kannattanut.

Jo muutaman tapaamisen jälkeen ymmärsin, että olimme keksineet jotain nerokasta. Kotiapurinki helpottaa arkea, luo auttamisen iloa ja antaa vertaistukea. Ihmeellistä kyllä, ketään ei ole tuntunut häiritsevän muiden kotona vallitseva sotku, vaan kaikki ovat reippaasti tarttuneet imurin varteen ja mattopiiskaan.

Imurointi toisten luona on paljon kivempaa kuin omassa kodissa, olen huomannut.
Vaikka siivoamme vain tunnin ajan, monta kättä saa aikaan ihmeitä. Perussiivouksen lisäksi aikaa jää esimerkiksi kaappien kiillottamiselle.

Parasta on siivota samalla kun olemme yhdessä. Pölyjen pyyhkiminen ei tunnu ikävältä velvollisuudelta, kun voi samalla kertoa kavereiden kanssa leppoisia sisäpiirivitsejä. Pelkkä kyläilykutsu ei yltäisi samaan.

Tärkeintä on, että rima pidetään yhteisestä sopimuksesta mahdollisimman matalalla: mitä vähemmän odotuksia tunnin siivoukselle on, sitä enemmän lopputulos ilahduttaa. Mukana on nimittäin aina arvaamaton tekijä: lapset.

On hyväksyttävä se, että jos siivoavia aikuisia on päässyt paikalle vähän ja lapsia on paljon, koti ei lopulta ole tip top. Se ei tarkoita, etteikö tapaaminen olisi merkittävä.

– Kuten aikuisille, yhtä lailla lapsille tekee hyvää nähdä muiden perheiden tapoja olla ja elää. Lapsilla ei voi koskaan olla liikaa turvallisia aikuisia, jotka tuntevat heidät pitkältä ajalta, Pajamäki huomauttaa.

Omat lapseni ovat tätä nykyä melkein pettyneitä, jos meiltä jää joskus siivouskerta väliin. Heille kotiapurinki on osa normaalia elämää.

Tunnen sitä enemmän tyydytystä, mitä epäsiistimpää toisen luona on.

Kaikilla pikkulapsiperheillä ei ole yhtä hyvä tilanne kuin minulla ja ystäväpiirilläni. Tatjana Pajamäki muistuttaa, että samanikäisistä lapsista ja sitoutuneista vanhemmista koostuva ystäväpiiri on ylellisyyttä, josta läheskään kaikki eivät pääse nauttimaan.

– Luottamuksellinen yhteisö on kuin suojaverkko, joka nappaa kiinni, jos joku meinaa kaatua, hän sanoo.

– On kuitenkin monia perheitä, joille vastaavan turvaverkon rakentaminen ei ole syystä tai toisesta mahdollista. Heiltä voi puuttua kyky luoda sosiaalisia suhteita tai heillä ei välttämättä ole sellaista kotia, johon muita voisi kutsua.

Lapsiperhe on myös voinut muuttaa uudelle paikkakunnalle, jolloin ystävät ja lähipiiri ovat jääneet taakse.

Kun esikoiseni oli vauva eikä siivousrinkiämme vielä ollut, minulla ei ollut ystäviä vastaavassa elämäntilanteessa. Tuntui, että seurasin sivusta, kuinka muut jatkoivat elämäänsä, mutta minä olin kuin lukittuna neljän seinän sisälle vauvan kanssa. Tunsin muuttuneeni näkymättömäksi.

Perustimme kotiapuringin toisen lapseni vauvavuoden aikana, ja silloin en enää tuntenut oloani yksinäiseksi. Oliko se ringin ansiota? Varmasti ainakin osittain. Kiitos sen, minusta tuntui vanhempainvapaallakin, että olen osa ryhmää. Tunsin olevani tärkeä muillekin kuin lapsilleni.

Lapset yleensä leikkivät sillä aikaa, kun aikuiset siivoavat. Leikkien jäljet pyritään korjaamaan lopuksi yhdessä.

Ulkona on hämärää, sataa räntää. Kello on yli kolme ja minun pitäisi jo olla hakemassa lapsia päiväkodista, että ehtisimme neljäksi kotiapurinkiin. Ensin on kuitenkin ratkaistava yllättävä työkriisi, joten myöhästymme varmasti.

Autossa jumitumme ruuhkaan. Lapset kitisevät ja nahistelevat takapenkillä, hermoni ovat kireällä. Ärsyttää, että miehellä on taas pitkä työpäivä ja minä olen se, jonka pitää joustaa.

Saavun paikalle puoli tuntia myöhässä. Nappaan lattialuutun käteeni ja alan kuurata samalla kun marmatan ärsytystäni ystävilleni. Toinen lapsistani pistää ranttaliksi ja vaatii täyden huomioni, jolloin toinenkin hermostuu ja alkaa itkeä.

Tästä ei tule yhtään mitään. Lopulta valmis ruoka – papukeittoa ja ruisleipää – tulee pöytään. Vähitellen kiukkuni lievenee. En tunne oloani enää ihan niin nurkkaan ahdetuksi. Kahviin mennessä vitsailen jo muiden kanssa tavalliseen tapaan. Ketään ei tunnu haittaavan, etten saanut tänään siivottua juuri lainkaan.

Välillä ringin pyöritys vaatii tahtoa. Se voi toimia vain, jos kaikki ovat sitoutuneet siihen myös vaikeina hetkinä. Pajamäen mukaan ongelmia voi tulla, jos ystävyyssuhde kääntyy siivouksen myötä väärällä tavalla velvoitteeksi.

– Ystävien välille voi tulla hankaluutta, jos tuntuu, että on pakko tulla siivoamaan, vaikkei millään jaksaisi.

– Toisaalta ajattelen, että nykymaailmassa on tärkeää oppia myös huoltamaan ystävyyssuhteita. Ystävät ovat kuitenkin koko elämän perspektiivissä pisimmän aikaa läsnä, joten ihmissuhteina he ovat vaalimisen arvoisia.

Vaikeina hetkinä Pajamäki kannustaa ajattelemaan, että toisen kodin siivoaminen on palvelus ja sitoutumisen osoitus. Juuri se minua motivoikin. Kertaakaan en ole katunut kotiapurinkiä, kun olen perille päässyt. Ystävien näkeminen ja auttaminen ovat sen arvoista.

On palkitsevaa tukea toisia arjessa. Muiden nurkkia on sitä paitsi mukavampaa siivota kuin omia. Omassa kodissa imuriin tarttuminen tuntuu välillä ylivoimaiselta, ystävän luona ihan simppeliltä, koska päävastuu kodista ei ole minun.

Oikeastaan tunnen sitä enemmän tyydytystä mitä epäsiistimpää toisen luona on: tämä sotku saa kyytiä nyt!

Perheemme kaaos ei ole poikkeus vaan sääntö: samanlaista on muillakin.

Yksi yleisimmistä puheenaiheista Mannerheimin Lastensuojeluliittoon yhteyttä ottavilla vanhemmilla on se, että he tuntevat epäonnistuneensa vanhempina, koska vertailukohta muihin puuttuu.

– Nykyperheet ovat tiiviitä yksikköjä. Jos ei pääse näkemään muiden tapoja elää, huoli esimerkiksi oman tahtoikäisen kiukunpuuskista voi kasvaa mittaamattoman suureksi syyttä. Moni vanhempi tuntee suorittavansa arkea liian yksin, Pajamäki sanoo.

Hänen mukaansa nykyvanhemmat kantavat valtavan suurta syyllisyyden kuormaa, vaikka tekevät enemmän asioita oikein kuin koskaan ennen.

He jaksavat kuunnella, tukea ja ottaa vastaan lastensa tunteenpurkaukset, mutta eivät itse saa positiivista kannustusta tai pääse purkamaan tunteitaan.

Vertaistuki onkin asia, jota kotiapurinki on minulle kaikkein eniten tarjonnut. Se on osoittanut minulle, että kaikilla meillä on liikaa tavaraa ja liian vähän aikaa siivota. On itkupotkuraivareita, huonosti nukuttuja öitä, kiristyneitä hermoja eikä läheskään tarpeeksi aikaa itselle tai parisuhteelle.

Ringin tehtävä on paljon syvällisempi kuin aluksi tajusimme. Se on vähentänyt meiltä kaikilta painetta yrittää olla täydellinen vanhempi. On ollut valtava helpotus nähdä, ettei meidän perheemme kaaos ole poikkeus vaan sääntö: samanlaista on muillakin. Olemme kaikki ihan normaaleja."

Julkaistu: 17.5.2019