”Kuvittelin, että asun ison raparperipuskan alla ja kukat ovat jättiläisiä” – muotoilija-taiteilija Ritva-Liisa Pohjalainen ammentaa yhä lapsuutensa maailmasta

Taidelasiteoksia, hopeakoruja, uniikkeja iltapukuja, pienoismalleja, ryijyjä, keramiikkaa sekä teräsveistoksia, joista kookkain kohoaa lähes kahden metrin korkeuteen. Tässä on vasta pieni osa siitä, mitä Ritva-Liisa Pohjalainen, 76, on luonut mittavan työuransa aikana.

Taakse jäänyttä aikaa ovat suomalaisen vaatemuotoilun kultaiset vuosikymmenet, jolloin Pohjalainen suunnitteli vaatteita aikoinaan kaikkien tuntemille brändeille kuten Piretta-PTA:lle, Silolle, Kestilälle ja Finn Flarelle. Elämäntyön laajuuden käsittää viimeistään, kun lisää listalle Ril’s-designermalliston ja monet työasut, kuten Finnairin henkilökunnan palveluasut.

Vuosien kuluessa suunnittelijasta on tullut taiteilija, joka etsiessään löytää aina uusia materiaaleja ja ilmaisumuotoja. Hänen elämäntyötään esittelevä näyttely on avoinna 21. syyskuuta 2025 saakka Heinolan taidemuseossa ja kaupunginmuseossa.

Miten havainnoit lapsena ympäristöäsi ja ruokit mielikuvitustasi?

Asuimme Raahessa, vanhempien rakentamassa talossa, jonka vieressä oli äidinäidin, Ilona-mummin, talo. Mummi oli vaatturi ja ompelija, ja pihan perällä oli vielä Jalmari-ukin puusepänverstas. Pihapiiri oli täynnä elämää ja tekemistä: kasvimaata, kukkia, marjapensaita. Reunassa kasvoi iso kuusiaita, ja sen takana oli metsää ja ruispelto, joka jatkui horisonttiin.

Olin hirveän ujo, ja koska meitä oli viisi sisarusta ja melua riitti, kaipasin omaa rauhaa. Muistan katsoneeni maailmaa kuin sadussa. Kuvittelin, että asun ison raparperipuskan alla ja että kukat ovat jättiläisiä. Ehkä tuosta pihapiiristä on lähtöisin tapani hahmottaa mittakaavaa – olen tehnyt pienoismalleja ja koruja mutta nähnyt ne samalla tavalla suurina. Ja toisaalta olen nähnyt suurissa muodoissa sen, miten ne voivat muuttua pieniksi. Näin esimerkiksi korut syntyvät. Makasin usein selälläni maassa ja katselin puiden lomasta taivaalle.

Toinen mielipaikkani oli merenranta. Horisontissa ei näkynyt saaria, vain pelkkää avaruutta, ja uskon, että taipumukseni pelkistää asioita kumpuaa sieltä. Ukkini kuoli, kun olin seitsemän. Muistan, miten mummi vei meidät rannalle ja selitti kuolemaa: ukki soutaa horisonttiin ja nousee sieltä taivaaseen. Näen edelleen lempeät aallot liplattamassa, en koskaan myrskyä.

Vasta jälkikäteen huomaan yhteyksiä menneen ja nykyisen, koetun ja uuden välillä. Suunnittelin kerran Italiassa kankaan, johon tuli aaltoileva, krepattu pinta. Ymmärsin myöhemmin, että tämäkin muoto tulee lapsuuden luontokokemuksista ja havainnoista.

Millaisen henkisen perinnön sait perheeltäsi?

Olen kasvanut luovuuteen. Minua kannustettiin jatkuvasti ja sain mahdollisuuksia toteuttaa itseäni. Jo ennen kansakoulua osasin virkata ja ommella, ja heti kun ylsin Singerin polkimille, Ilona-mummi antoi minun yhdistellä tilkkuja liinoiksi ja asuiksi. Jalmari-ukki puolestaan antoi minulle ja siskolleni Sirpalle omat pöllit, ja saimme opetella käyttämään hänen työkalujaan. Joskus löin vasaralla sormeen, mutta sekin opetti minua.

Liikutuin valtavasti, kun minua viisi vuotta nuorempi Esa-veljeni toteutti suunnittelemani teräsveistoksen. Olin haaveillut, että voisin esitellä Heinolan-näyttelyssä veistoksia, jotka ovat ikään kuin suureksi kasvaneita koruja. Kerroin haaveestani ja näytin luonnoksiani Esalle, joka on huipputason hitsaaja. Hän totesi nopeasti, että kyllä hän voisi ne tehdä. Kuvitella, että luomme yhdessä teoksen, jossa yhdistyvät lapsuudessa hankitut kokemukset meidän molempien elämän varrella hankittuihin taitoihin.

Miten löysit oman tyylisi niin suunnittelijana, pukeutujana kuin sisustajana?

Ehkä se on ollut minussa aina. Kun hain Taideteolliseen korkeakouluun, pääsykokeisiin kuului kahden viikon valintakurssi. Piirsin yhdessä tehtävässä yksinkertaisen valkoisen jerseymekon vöineen. Olin valmis nopeasti ja vilkaisin uteliaana toisen hakijan piirtämää upeaa metsämaisemaa. Hetken mietin, että enhän minä osaa tehdä mitään vastaavaa. Mutta me molemmat pääsimme sisään. Tajusin, että meillä on vain erilaiset tyylit. Olen pienestä pitäen karsinut kaiken turhan pois.

Ulkopuolisen silmin näyttää siltä, että olet onnistunut kaikessa, mihin olet ryhtynyt. Mitä itse ajattelet?

Olen aina pyrkinyt täydellisyyteen, ja minulla on usein ollut tunne siitä, että en ole riittävän hyvä. Mutta kyllähän mallistoni ovat olleet hyviä. Ne ovat myyneet hyvin, ja ihmiset ovat pukeutuneet mielellään niiden vaatteisiin. Ajattele, että Finnairin henkilökunnalle suunnittelemani asut ovat olleet käytössä jo 15 vuotta.

Aina kun lennän Finnairilla, joku matkustamohenkilökunnasta tunnistaa minut ja tulee kiittämään ja joskus tuo lasillisen kuohuvaakin. Ele on valtavan kaunis ja osoitus siitä, että olen onnistunut. Ei ole helppoa luoda asukokonaisuutta, joka todella kestää aikaa eikä jää lyhytikäiseksi.

Millaiset ominaisuudet ovat vieneet sinua eteenpäin työssäsi?

Missä vain olen työskennellyt, olen kokenut, että saan työskennellä maailman parhaassa työpaikassa. Juuri tämä kyky innostua on tuonut hyviä tuloksia. Tämänkin opin jo lapsena: riitely ei vie pitkälle. Olen nöyrä enkä sano vastaan vaan kuuntelen ja suodatan – pyrin aina löytämään parhaan ratkaisun. Jokaisella voi olla arvokasta sanottavaa, ja sitä kautta asiat etenevät.

Toiseksi on ollut tärkeää tehdä asioita konkreettisesti itse, jotta ymmärrän, millaisia eri työvaiheet ovat ja millaisia vaikeuksia niihin kätkeytyy. Designmuseossa vuonna 2004 pitämääni näyttelyyn tein kokeellisia koruja. Halusin testata, tarvitseeko korun aina olla kaulalla. Aluksi menin mestarin, tässä tapauksessa kuopiolaisen kultaseppä Sakari Timosen oppiin, ja sitten kokeilin itse. Nytkin teen töitä yhdessä nuorten osaajien kanssa. He osaavat esimerkiksi 3D-mallinnusta, jota en itse hallinnut aiemmin.

Mitkä ovat urasi suurimpia menestyksen hetkiä?

Ensimmäinen tähtihetki oli vaatetustehdas Piretassa. Löysin varastosta ihanaa puuvillasintsiä, jota tehdas oli saanut Venäjän-kaupassa vaihtona. Toisin sanoin Piretta oli vienyt vaatteita sinne ja saanut maksuna kangasta, jota kukaan ei meillä käyttänyt. Tein tästä materiaalista jakun ja esittelin sen muille. Se osoittautui menestykseksi ja päätyi lopulta myyntiin jopa Harrods-tavarataloon Lontoossa.

Uran loppupäässä yksi tärkeimmistä hetkistä oli, kun uskalsin soittaa italialaiselle lasinpuhaltajamestari Pino Signorettolle, jonka puhelinnumeron olin saanut eräältä kollegalta. Halusin tehdä näyttelyyn Shanghaihin suomalaisen naisen elämää tulkitsevan teossarjan, mutta Suomessa ei ollut koulukuntaa, joka olisi pystynyt muotoilemaan niin tarkkoja aiheita kuumasta lasista kuin halusin. Haaveesta oli kuitenkin tullut niin suuri, että minun oli saatava toteuttaa se.

Lähetin Italiaan materiaalia ja suosituksia. Vastaus tuli nopeasti – minua pyydettiin tulemaan näyttämään kuvia. Jännitti hirveästi, mutta kun pääsin perille ja näytin piirrokset, maestro Signoretto muuttui aivan kuin pikkupojaksi. Hän halusi aloittaa työt suunnitelmieni parissa heti, kunhan vain saisi savimallit. Säikähdin, koska en ollut koskaan tehnyt sellaisia, mutta hän opetti, miten savimallit tehdään. Palasin kotiin ja tein hänelle tarvittavat mallit.

Seuraava haaste oli saada rahat Signoretton palkkioon. Olin nöyränä ja soitin keräilijöille, jotka olivat hankkineet aiempia taide-esineitäni, ja sain myytyä heti kolme ensimmäistä teosta. Sinnikkyys ja päättäväisyys olivat taas avainasemassa elämässäni. Nautin siitä, että saan haastaa itseni.

Oletko kohdannut myös hetkiä, jolloin on ollut pakko pysähtyä?

Kyllä, tietenkin. Elämässäni on ollut aikoja, jolloin vauhtia on ollut liikaa. Mieheni Yrjö Möttönen on ollut tukenani lukiovuosista asti ja pitänyt huolta siitä, että pysyn tasapainossa. Jos hän huomasi, että tahti on liian kova, hän saattoi sanoa: nyt olisi hyvä hetki pitää paussia ja hakea uutta virtaa. Silloin olen saattanut ottaa etäisyyttä kaikkeen ja viettää pitkiä aikoja yksin, esimerkiksi New Yorkissa, Lontoossa, Pariisissa tai Firenzessä, joissa olen voinut keskittyä inspiroitumiseen enkä suorittamiseen. Minua auttaa aina, kun otan etäisyyttä ja annan tilaa haaveilulle.

Onko sinua koskaan arveluttanut hypätä kohti uutta? Miten olet tiennyt, milloin on oikea hetki vaihtaa suuntaa?

Kun sain 1990-luvun puolivälissä tarjouksen lähteä Italiaan kangastehtaalle suunnittelijaksi, kysyin mieheltäni: saanko lähteä? Työni Italiassa olisi ollut houkuttelevaa. Yrjö sanoi: älä mieti kahta kertaa, katsotaan vuoden päästä, missä mennään. Viihdyin hyvin, mutta koska perhe ei halunnut muuttaa Italiaan, palasin jonkin ajan kuluttua takaisin. En kuitenkaan palannut maitojunalla kotiin, koska samoihin aikoihin mielessäni kypsyi vaatemallisto modernille kaupunkilaiselle naiselle eli Ril’s.

Meillä ei ollut rahaa perustaa omaa merkkiä, joten menin esittelemään idean Luhdalle. Vesa Luhtanen näki, että Suomessa olisi vihdoin tilausta kotimaiselle designerkonseptille. Sain koota tiimin, meille asetettiin tulostavoitteet ja aloimme tehdä tosissaan töitä. Ison yrityksen tuki oli silloin korvaamaton. Tein Ril’siä 12 vuotta.

Sain vuonna 2008 Suomen kulttuurirahaston vuoden apurahan luovuuden kehittämiseen. Samoihin aikoihin sain kutsun seitsemän muun suomalaisen suunnittelijan kanssa Finnairin kutsukilpailuun. Kun voitin sen, uskalsin jäädä pois Luhdalta ja lähdin opiskelemaan lasimuotoilua.

Olin lähes kuusikymppinen, kun pyrin Savonia-ammattikorkeakouluun. Vähältä tosin piti, sillä minun piti toimittaa kouluun Taideteollisesta vuonna 1974 saamani tutkintotodistus. Olin unohtanut sen keväällä 1974 pöydälle Primulan kahvilaan, jossa olimme juhlistamassa valmistumistani. Kun muistin tapahtuneen, riensin takaisin kahvilaan, mutta todistus oli jo kadonnut. Onneksi sain haltuuni kopion korkeakoulun arkistosta lähes 40 vuotta myöhemmin.

Mitä sinulle merkitsee kyky uusiutua?

Uudistuminen vaatii monta taitoa. Ennen mitään muuta se vaatii yhteistyötä. Vaatteita suunnitellessani työskentelin yhdessä suunnittelijoiden kanssa, jotka hallitsevat tietokoneet. Savonian aikaan hakkasin päätä seinään saadakseni työtehtäväni lähetettyä tietokoneella – mutta opin senkin. Parhaillaan opin uutta teräksen käsittelystä ja olen valmis yhdistämään lasia ja terästä toisiinsa. Opiskelu ja oppiminen eivät ole iästä kiinni.

Oiva Toikka ja Päivi Jantunen Iittalasta lupasivat aikoinaan auttaa minua löytämään parhaat tekijät lasiteoksilleni. Heidän kauttaan sain lasitaiteilijat Alma Jantusen ja Johannes Rantasalon tekemään töitä kanssani. He kunnioittivat näkemystäni, ja olemme kehittyneet yhdessä. Tänään teemme paljon vaativampia teoksia kuin yhteistyömme alussa. Tuo valtavan ilon onnistua uudessa. Vielä parempi, jos se on jaettu ilo.

Minulla on myös kotikriitikko – Yki. Hän sanoo välillä: nyt kun olet tehnyt tätä tyyliä, sinun pitäisi kokeilla jotakin muuta. Ja oikeassahan hän on. Kannustan kaikkia kirjaamaan haaveensa paperille ja etsimään ihmisiä, joiden kanssa ne voi toteuttaa. Epäonnistumistakaan ei tarvitse pelätä, koska se voi olla juuri se hetki, joka johtaa oikeaan suuntaan.

Kauneuden kosketus 50 vuotta – muotoilija Ritva-Liisa Pohjalaisen juhlanäyttely Heinolan kaupunginmuseossa ja taidemuseossa 21.9.2025 saakka.

Kuvat: Heinolan kaupunginmuseo