Eduskuntatalon Valtiosalissa kivilattia kiiltää, kattokruunut loistavat ja korkeat ovet kehystävät saapuvia ja lähteviä ihmisiä. Tällaiseksi arvokkaaksi vallan näyttämöksi salin suunnitteli arkkitehti J. S. Sirén. Vuonna 1931 valmistunut Eduskuntatalo on hänen kokonaistaideteoksensa.

Valtiosali on ”soinnutettu vaalean harmaan ja vihertävän eri sävyihin ja valööreihin, kellertävän ja vaaleanruskean esiintyessä siellä täällä värikudelmain yksityiskohdissa. - - Gaalapukujen loistolle ovat salin hillitty väriakordi ja nousevat suhteet tällöin hyvänä taustana”, Sirén maalaili.

Lainaus on kirjasta Eduskuntatalo – Peruskorjaus 2014–2017. Arkkitehtitoimisto Pekka Helin & Co toimi mittavan peruskorjauksen pää-, arkkitehti- ja sisustussuunnittelijana. Suurin haaste oli upottaa nykyajan tekniikka suojeltuun kansallismonumenttiin.

”Hankkeen alkuvaiheessa suunnitteluryhmä määritti puolileikillisesti tavoitteeksi, että peruskorjauksen valmistuessa näyttäisi siltä, ettei mitään olisi tehty”, kirjoittaa pääsuunnittelija Peter Verhe.

Tilat näyttävätkin olevan ennallaan mutta huomattavasti raikastuneina, toteaa Eduskuntatalon intendentti Liisa Lindgren.

Kaikki pinnat käytiin läpi: ne puhdistettiin, konservoitiin tai tarpeen mukaan kunnostettiin tai uusittiin. Tavoitteena oli Sirénin suunnittelema asu, samalla talon pitkää historiaa kunnioittaen. Kaikkea joskus muuttunutta ei palautettu alkuperäiseksi.

– Valtiosalin istuimien verhoiluna säilytettiin Irma Kukkasjärven 1980-luvun peruskorjauksen yhteydessä suunnittelemat tekstiilit. Muissakin tiloissa pitäydyttiin Kukkasjärven suunnittelemissa verhoilukankaissa, Lindgren mainitsee esimerkin.

Eduskuntatalon tiloilla on selkeä hierarkia, jossa arvokkaammat tilat ovat näyttävimpiä. Se näkyy materiaaleissa, väreissä ja yksityiskohtien koristeellisuudessa. Komeassa Valtiosalissa Sirén valitsi kokonaisuuden pohjaksi luonnonkivimateriaalin:

– Salin värimaailma Bruno Tuukkasen kattomaalauksista kalusteiden verhoilukankaisiin ja eteisten kipsimarmoriseiniin noudattaa lattian Kolmårdenin kiven sävyjä, Liisa Lindgren esittelee.

Arkkitehti Peter Verhe kuvailee Sirénin värimaailmaa valoisaksi ja hienostuneeksi. Sen tavoittaminen uudelleen oli suuri työ.

”Eduskuntatalon sisätilojen värimääritys oli yksi peruskorjauksen suunnittelun vaativimmista ja pitkäkestoisimmista tehtävistä. Sirénin arkkitehtuurin hierarkiassa värien käyttö määritti keskeisesti tiloja ja niiden asemaa kokonaisuudessa”, hän kirjoittaa.

Värien tutkimuksesta kertoo huomaamaton yksityiskohta Valtiosalin oviaukon reunalla. Maalattuun seinäpintaan on jätetty historiasta kertova esiinotto, josta paljastuvat portaittain aiemmat maalikerrokset.

Alkuperäisiä värejä ei kuitenkaan löydetty vain seiniä raaputtamalla. Vanhojen kalkki- ja öljymaalien eri sävyt vanhentuvat, kellastuvat ja haalistuvat eri tavoin, ja niiden tulkitsemiseen tarvittiin konservaattoreiden tietotaitoa. Lisäksi värejä analysoitiin uusin menetelmin.

Tarkkaa tietoa ei ollut asiakirjalähteissäkään: mitä tarkoittaa vaikkapa Sirénin mainitsema ”vihertävä”? Vanhoista mustavalkoisista valokuvista sai selville vain tummuusasteen.

Kun sävyt oli kartoitettu, niitä testattiin paikalla. Lindgren oli mukana laajassa ryhmässä, joka kiersi työmaalla huputetun Eduskuntatalon hämärässä väri- ja materiaalinäytteiden kanssa. Mukana kannettiin led-valaisinta, jossa oli taloon valittu 3 000 kelvinin värilämpötila.

Valaistus oli yksi muutoskohde. Sen lisäksi että tekniikka muuttui, valoa haluttiin lisää. Myös akustiikka parani, ja siksi tiedotustilaisuuksia nähdään nyt paljon juuri Valtiosalissa, joka aiemmin oli kaikuisa.

Ääntä vaimentavat rakenteet seinän syvennyksissä ovat hyvä esimerkki muutoksesta, joka jää näkymättömiin ja on poistettavissa. Periaatteena peruskorjauksessa oli, että kaikki muutokset on voitava purkaa ja palata alkuperäiseen.

Vihertävien sävyjen maailma jatkuu kahvilassa. Kiiltävällä turkoosinvihreällä katolla J. S. Sirén on ”tahtonut huoneen suhteellisen pienet korkeusmitat häivyttää epämääräiseen refleksivälkkeeseen”.

Katossa säilytettiin edellisen, 1970–80-lukujen peruskunnostuksen maalipinta. Se oli hyväkuntoinen, eikä nykyisillä maaliaineilla enää tahdo saada samanlaista. Katon varjelussa remontin aikana oli suuri työ.

Kahvilan tuolien ja pöytien vaaleanvihreä verhoilukangas oli vaihdettu monesti, ja nyt kudottiin kestävämpi kangas Greta Skogster-Lehtisen alkuperäisen kankaan sävyyn.

– Werner Westin teräsputkihuonekalut tuovat tänne 1920-luvun urbaania kahvilakulttuuria, Liisa Lindgren sanoo.

Kahvilan kattofriisi on yksi niistä paikoista, joissa kirjalliset lähteet ja käytännön löydöt eivät kohdanneet. Friisissä piti kuvauksen mukaan olla hopeaa, mutta ilmeisesti se oli jäänyt pois alun perin, ja kunnostuksessa päädyttiin hillittyyn luunvalkoiseen.

Tunnetuin talon tiloista on uutisissa jatkuvasti esiintyvä täysistuntosali. Se suunniteltiin jo alun perin akustiikan ehdoilla, mikä vaikutti materiaalivalintoihin. Salin alaosan siniharmaa seinäpinta sekä lehterien vaaleankeltainen etureuna, takaseinä ja kattopinnat ovat kangasverhotut.

Huonokuntoisen kankaan uusimiseksi oli löydettävä oikea kudontatapa ja värjäys alkuperäiseen sävyyn.

– Jaa ei tyhjiä poissa -taulun maalista saatiin mahdollisimman alkuperäisen mukainen sininen sävy. Seinää purettaessa löytyi listojen alta taitettuna alkuperäistä kangasta, jossa väri oli säilynyt, Lindgren kertoo.

Permannon matto oli muuttunut valon vaikutuksesta punertavammaksi. Muutos näkyi verratessa talon alkuperäistekstiilien kokoelman näytteeseen. Uusi matto kudottiin Greta Skogster-Lehtisen alkuperäisen mallin mukaan.

Kullansävyisessä kupolikatossa pystyttiin onneksi säilyttämään lähes kaikki alkuperäiset sokeriruokolaatat, vain muutama oli vaihdettava. Alkuperäisiä laattoja oli varastossa, mutta niitä ei voitu käyttää näkyvissä kohdissa, sillä luonnonmateriaalin tummumista valossa ei onnistuttu jäljittelemään.

– Kupolin helmasta friisin takaa saatiin siirrettyä sopivasti patinoituneita laattoja. Samaa tuotetta ei enää ole, mutta ohuemmasta levystä tehtiin uusia laattoja friisin taakse.

Voimakkain väritys on Hallituksen huoneessa.

– Maton turkoosin ja katon tiilenpunaisen hieno, voimakas yhdistelmä on ajan art deco -tyylin mukai­nen. Tässä J. S. Sirén antoi myöten Bruno Tuukkasen värimaailmalle. Valtiosaliinkin Tuukkanen olisi halunnut voimakkaammat värit, Liisa Lindgren kertoo.

Katon suojelemiseksi ei annettu lupaa videotykin kiinnitykseen, joten huoneessa seisoo iso näyttöruutu. Toiveissa on, että tekniikka kehittyy huomaamattomammaksi.

Tiilen-, terrakotan- tai italianpunainen kuuluvat myös klassismin väreihin. Eduskuntatalo onkin ainutlaatuinen yhdistelmä vaihtumassa olleita tyylejä. Art decon ohella siinä näkyvät 1920-luvun klassismi ja nousussa ollut funkis.

Aiemmin tai myöhemmin tuskin olisi tehty samanlaista. Esimerkiksi Säätytalo on 1800-luvun lopun tyyliin tummempi ja raskaampi. Moderneissa rakennuksissa käytetään puolestaan tehostevärejä hyvin eri tavoin kuin Eduskuntatalossa, joka pyrkii täydelliseen harmoniaan.

Suuren valiokunnan entisessä kokoushuoneessa on käytetty samankaltaisia voimakkaita värejä kuin Hallituksen huoneessa. Siellä Tuukkasen kattomaalaukset loistavat nyt turkoosinsinisinä ja kultaisina.

– Katto oli niin likainen, että maalausten sinistä ja kultaa ei kunnolla näkynyt. Sisätiloissa on aikoinaan saanut polttaa tupakkaa, ja myös kaupunki-ilma oli vaikuttanut, Liisa Lindgren sanoo.

Kokoushuone näyttäytyi kevään 2023 uutiskuvissa, kun kansanedustajat tarkistuttivat siellä valtakirjansa. Enää sisällä ei tupakoida, mutta muuten ajan kuluttava vaikutus ei pysähdy talossa, joka on toimiva työpaikka.

Seuraavissa remonteissa värien vaaliminen on entistä helpompaa, sillä käytettävissä on arkkitehtien laatima, NCS-värijärjestelmään perustuva värisuunnitelma. Kaikkiaan talosta löytyi peruskorjauksen aikana lähes 200 eri värisävyä, ja vaikka sävykarttaa siitä supistettiin, kirjo pysyy laajana.