”Synnyin esikoisena kuusilapsiseen perheeseen. Isä ja äiti olivat molemmat ainoita lapsia, eivätkä he halunneet lastensa joutuvan kokemaan samaa yksinäisyyttä. He olivat hyvin boheemeja. Äiti oli käynyt Vapaan taidekoulun. Hänestä olisi voinut tulla kuvataiteilija, mutta hän valitsi kotiäitiyden. Isä työskenteli muun muassa päiväkodissa, mutta mitään koulutusta hänellä ei ollut. Isä oli taitava piirtäjä ja kirjoittaja.
Asuimme Itäkeskuksessa, joka ei siihen aikaan ollut Helsingissä arvostettu asuinalue. Meistä oli ihan tavallista, että jotain taloa piti välttää, koska siellä oli puukotettu joku. Mutta kotona oli turvallista, vanhemmat antoivat sopivassa suhteessa rajoja ja vapautta. Kahden siskoni kanssa olimme syntyneet lähekkäin ja yhdessä me keksimme kaikkea kivaa ja vähän pahaakin. Kerran kaadoimme kaikki lelumme neljännen kerroksen ikkunasta pihalle. Minä olin vanhin ja johdin yleensä leikkejä.
Idyllinen lapsuus loppui ensimmäisen luokan keväällä, kun isä pidätettiin rattijuopumuksen vuoksi kesken kirjastoreissun. Isä vietiin jonnekin, ja minut ja siskoni vietiin kotiin poliisiautolla.
Jonkin aikaa isä peitteli juomistaan, mutta pian hän oli koko ajan kännissä. Kerran hän kuitenkin puolusti minua. Hän tuli kouluun luokkaani, kun pojat olivat heittäneet minua jäisillä lumipalloilla, eivätkä opettajat saaneet poikia kuriin.
Välillä muutimme isän luota pois, mutta sitten äiti otti isän takaisin. En muista, että isä olisi ollut fyysisesti väkivaltainen, mutta kännissä hänen juttunsa muuttuivat hyvin pelottaviksi. Me lapset kuuntelimme silmät suurina ja juoksimme naapuriin hakemaan apua. Joskus talvipakkasella paljain jaloin.
Minusta tuli isosisko, jonka velvollisuus oli huolehtia nuoremmista sisaruksistani yhdessä äidin kanssa. Osallistuin kaikkiin kotitöihin, eikä minulla ollut enää juurikaan vapaa-aikaa. Huoleton lapsuus päättyi siihen.
Muistan, miten hädissäni olin, kun äiti vaati minua selvittämään pienempien sisarusteni kahnauksia myös muiden lasten kanssa. Ei minulla ollut siihen eväitä, kun olin itsekin vasta lapsi. Yksi sisaruksistani saattoi esimerkiksi joskus purra muita lapsia ja jos näin kävi, äiti suuttui minulle, että en ollut katsonut pienempäni perään.
Äidin voimat olivat aivan loppu. Isä ryyppäsi kaikki perheen rahat, ja äidin oli koetettava hankkia meille elanto.
Olin 11-vuotias, kun äiti heitti isän lopullisesti ulos. Olimme muuttaneet maalle Saloon, jossa äiti toteutti visiotaan omavaraistaloudesta. Se teetti paljon töitä. Viljelimme luomumansikkaa ja meillä oli 300 marjapensasta ja kasvimaa, kaksi lammasta, kaksi sikaa ja kanoja.
Kun äiti kävi siivoamassa lähikoululla ja tekemässä keittäjän sijaisuuksia, me lapset olimme usein mukana auttelemassa. Isosiskona päävastuu lankesi minulle.
Äidin elämään tuli uusi mies kolme vuotta isän lähdön jälkeen. Isäpuoli olisi voinut tuoda helpotuksen, mutta hän toi helvetin. Väkivalta alkoi hyvin pian ja useimmiten silloin, kun äiti ei ollut näkemässä.
Joskus kun sisarukseni juoksivat karkuun, isäpuoli heitti heitä nauriin kokoisilla kivillä. Hän rankaisi meitä sulkemalla ulos pakkaseen tai jättämällä ilman ruokaa. Kerran hän mursi nenäni.
Aluksi äiti ei ehkä tajunnut, mitä tapahtui. Hän oli itsekin antanut meille joskus rangaistukseksi vähän vitsaa, mikä ei ollut siihen aikaan täysin tavatonta.
Ehkä juuri siksi emme kertoneet väkivallasta äidille. Jotenkin kuvittelimme, että äiti oli hyväksynyt miehen kuritustoimet. Lapsilla voi olla hyvin vääristynyt käsitys siitä, mitä he kuvittelevat toisen vanhemman hyväksyvän. Tämän olen oppinut myöhemmin työssäni rikostoimittajana.
Mielikuvituksesta tuli pakopaikka minulle ja sisaruksilleni. Olen aina ollut kova lukemaan, ja minulla on rikas mielikuvitus. Tarinoiden avulla pääsin muihin maailmoihin, jonne johdatin myös pienemmät sisarukseni. Opetin heille tarinoiden kertomista ja niissä elämistä. Milloin olimme salapoliiseja, milloin peiteidentiteetin alla eläviä aristokraatteja.
Leikeissä oikea kotimme oli romutalomme alla. Siellä ratsastimme hevosillamme, uimme sormusaltaissa ja joimme limsa-automaateista. Toisinaan kuljimme kylällä pitsialusvaatteissa ja korkokengissä aamutakit maata viistäen ja kerroimme muille lapsille satujamme. Jotkut uskoivat.
Koulussa meitä kiusattiin, koska olimme köyhiä ja outoja, eikä meillä ollut sukupolvelta toiselle perittyjä taloja ja peltoja niin kuin monella naapurilla.
Sinä päivänä äiti oli jossain, kun isäpuoli tuli huoneeseeni. Hän oli suunniltaan raivosta, en muista enää miksi. Kun hän retuutti minua alas portaita, tajusin, että hän vielä tappaa jonkun meistä. Olin 16 ja olisin voinut vain lähteä, mutta en halunnut tehdä sitä pienemmille sisaruksilleni. Minun piti suojella heitä.
Minulla on vähän muistikuvia tuolta ajalta. En enää ihmetellyt rooliani vastuunkantajana, siitä oli tullut normaalia. Lohdutin ja autoin. Aina nuorimmaiset eivät tulleet kertomaan, mitä oli tapahtunut. Se oli osa sairasta perhedynamiikkaamme. Vanhempien sisarusteni kanssa puhuimme tapahtumista keskenämme ja sillä tavalla osoitimme toisillemme, että emme hyväksy väkivaltaa.
Kun äiti myöhemmin tiesi väkivallasta, anoimme häntä jättämään miehen. Mutta mies hallitsi äitiä pelolla. Hän mursi äidin käden ja ajoi tahallaan ojaan pienet lapset kyydissään.
Minä tein päätöksen kertoa asiasta ulkopuoliselle äidin vastusteluista huolimatta. Koin vahvasti, että jonkun oli pakko. En tehnyt sitä itseni vuoksi, vaan pienempien sisarusten vuoksi. Tiesin, että tekoni asetti meidät kaikki hengenvaaraan.
Isäpuoli sai puhuttelun, mutta syytettä ei nostettu. Äitini ei kuitenkaan uskaltanut vastustaa miestä, ja siksi minun ja äitini välit menivät huonoiksi. Seuraavana vuonna muutin pois. Myöhemmin äitini onneksi erosi miehestä.
En ole katkeroitunut. Lapsuuteni teki minusta sen, missä olen hyvä. Olen rikostoimittaja, joka ymmärtää todella hyvin, miltä rikoksen uhrista tuntuu.
Sain ensimmäisinä vuosina kotoa vahvan oikeudentunnon äidiltäni. Hän opetti, että heikompia pitää aina puolustaa ja että kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia riippumatta siitä, missä olosuhteissa he ovat kasvaneet. Kun näen vääryyttä, minun on pakko sanoa: noin ei vain saa tehdä toiselle ihmiselle!
Ehkä se on isosiskoutta, vastuuta joka minun piti ottaa kantaakseni jo hyvin nuorena.
Tutkivana journalistina voin tuoda asioita julki ja ajaa siten oikeutta. Poljettu saa äänen, hän tulee nähdyksi ja kuulluksi.
Teen työn ohessa myös paljon vapaaehtoistyötä. Olen korvana ihmisille, jotka tarvitsevat kuuntelijaa. Joskus tarvitsija on uhri, joskus hän on rikoksen tekijä.
Nuorena aikuisena koin syvää häpeää menneisyydestäni. Kun muut kertoivat perhetaustoistaan, minä olin hiljaa. Nykyään olen sinut sen kanssa. En voinut valita mihin kotiin synnyin, minkälaiset vanhemmat sain ja millainen isäpuoleni oli.
Olemme kaikki elossa, äiti ja yhtensä kahdeksan sisarustani. Kolme heistä syntyi äidin liitosta isäpuolen kanssa. Aina kun jollain on vaikeaa, tuemme toisiamme. Side välillämme on vahva. Koska meitä on niin monta, olemme vaihtelevasti läheisiä välillä yhden kanssa ja välillä toisen kanssa. Joskus myös riitelemme kunnolla.
Isä kuoli viinaan, kuten olimme odottaneetkin. Olimme koettaneet pitää isään yhteyttä vuosien saatossa, mutta hän oli aina aivan sekaisin. Mutta minä kirjoittelin hänen kanssaan. Isän kirjeistä huokui, että hän oli huolissaan meistä. Hän kaipasi meitä ja olisi halunnut meille vain hyvää. Ja isä rakasti äitiä siitä huolimatta, että he olivat eronneet.
Kirjoittamisesta tuli ammattini, koska isäkin kirjoitti. Keräsin isän asunnosta kaksi pahvilaatikollista hänen erillisille lappusille kirjoittamiaan runoja ja kirjoitelmia. Ne ovat taidokkaita ja kauniita. En voi ymmärtää, miten hän saattoi tehdä maailmalle niin, että tuhlasi lahjakkuutensa.
Kokosin lappusista pienet pinkat kaikille sisaruksilleni. Vanhimpana meistä vain minulla on isästä myös paljon hyviä muistoja. Halusin, että muutkin saavat isästä sellaisen palan. Yksi hänen runoistaan menee näin:
Joskus ikkunaani kolkuttaa syksyn riisuma oksa / kuin pakolaisen matkasauvasta hiljainen kopsa / tuulisena iltana yhä itkien lasia vasten / Se laulu on meidän kaikkien / orpolasten
Äiti osti meille viime kesänä yhteisen kesäpaikan Saimaan rannalta. Odotamme kaikki ensi kesää, jolloin voimme kokoontua sinne yhdessä.”
