Jos tahtoa riittää, niin ihminen pystyy rakentamaan talonsa vaikka omin käsin, toteavat Irja ja Veikko Aro-Heinilä. Valo välkehtii suuressa pyöreässä tilassa, jota hallitsee punainen pirttikalusto.

Ruokailuryhmän ja keittiön erottaa reilun kokoinen saareke, jonka takana häärii Irja. Hän keittää lipstikkakeittoa, paistaa sieniä ja ottaa uunista sämpylät. Tässä talossa ei vierailijan tarvitse istua nälkäisenä, eikä kuivin suin.

Talon isäntä Veikko kaataa laseihin musta­heruk­ka­mehua. Sitten on aika istuutua kuuntelemaan tarinoita ajasta, jota pariskunta sai elää Keniassa 1980-luvulla ja Tansaniassa 1990-luvun lopulla, ja kuinka nuo ajat antoivat vaikutteita heidän nykyiseen asumismuotoonsa.

Irja ja Veikko ovat molemmat koulutukseltaan teologeja, joita Afrikka kutsui, kun he olivat kolmekymppisiä kolmen lapsen vanhempia. Heidän toinen afrikkalainen kotinsa sijaitsi lähetysasemalla masai- ja kisii-heimojen välisessä maastossa. Asemalla oli Suomen valtion virallinen ulkomaankoulu, jossa Irja työskenteli opettajana. Veikko puolestaan teki lähetystyöntekijänä monenlaista rakentamiseen liittyvää, esimerkiksi sadeveden keräilyjärjestelmiä.

– Tekemällä oppii. Sen oivalsin jo lapsena, pien­viljelijän poikana, hän toteaa.

Lähetysasemalla sijaitsi myös pieni terveysasema ja synnytyssairaala. Paikallisten naisten karu elämä tuli Irjalle tutuksi.

– Vanhat tavat ja uskomukset, kuten tyttöjen ympärileikkaukset, ovat valitettavasti edelleen arkipäivää, Irja huokaa.

Kokemuksiaan ja kuulemiaan tarinoita hän on kuvannut keväällä 2023 ilmestyneessä fiktiivisessä Kun emme mitään muuta voi -romaanissaan.

Vuonna 2000 Irja ja Veikko muuttivat takaisin Suomeen ja asettuivat asumaan Helsinkiin, mutta yhteys Tansaniaan säilyi.

– Sain koskettavan kirjeen vuonna 2006. Siinä toivottiin minulta apua naisten ja tyttöjen turvakodin rakentamiseen tuttuun Morogoron kaupunkiin.

Aro-Heinilän perheessä tapahtui muitakin isoja mullistuksia 2000-luvun alkupuolella. Akateemisia loppututkintojaan suorittavat pojat Esa ja Timo olivat opiskelijaystävineen ryhtyneet haaveilemaan luonnonmukaisesta, ilmastoystävällisestä elämästä maalla, jossa elettäisiin pitkälti oman paikallistalouden turvin.

– He näkivät jo tuolloin, että ilmastonmuutos on täyttä totta ja olivat aidosti huolissaan maailman tilasta.

Kaveriporukka ryhtyi suunnittelemaan osake­yhtiö­pohjaista yhteisökylää, joka rakennettaisiin vanhalle maatilalle. Sellainen löytyi Livonsaaresta, Naantalin kupeesta. Tilalla on 80 hehtaaria maa­pinta-­alaa, josta peltoa on 20, metsää 20, pihoja 10, kalliota, ruovikkorantaa ja joutomaata 30 hehtaaria. Tilaan kuuluu myös laajalti merialuetta.

Sitten piti vain löytää riittävä määrä osakkeen ostajia, jolloin nuoret kääntyivät myös vanhempiensa puoleen.

Livonsaaren Yhteisökylä Oy perustettiin vuonna 2005. Kun osti 10 000 euroa maksavan osakkeen, sai kaavoitetun 5 000 neliön vuokratontin, jolle sai rakentaa talonsa ja mieluusti yhteisökylän alueelta löytyvästä luonnonmateriaalista.

– Ihan heti emme innostuneet ajatuksesta. Emme olleet enää nuoria, ja olimme jo sitoutuneet muualle, Irja kertoo.

Irjan ja Veikon periaatteena on aina ollut tukea ja kannustaa nuorten pyrkimyksiä, joten vähitellen he innostuivat osakkeen ostamisesta ja talon rakentamisesta yhteisökylään, etenkin kun omat pojat Esa ja Timo tulisivat asumaan naapureina.

Vanhempia naurattaa, kun he muistelevat, miten Esa oli vielä sanonut, että he kyllä sitten vaihtavat vaipatkin vanhemmilleen.

Livonsaaren yhteisökylään muutti ensimmäisenä Esa Terhi-vaimonsa ja Ukko-poikansa kanssa vuonna 2005. He asuivat ensin tilan päärakennuksessa, kunnes saivat valmiiksi pyöröhirsistä rakennetun puuvajan. Rakennuksesta puuttuivat sähkö, vesi ja lämmitys, mutta se ei nuorta perhettä haitannut. Kesän aikana he saivat rakennettua saunamökin, jossa oli lämpimämpi asua talvella, ja lopulta vuonna 2017 valmistui 140-neliöinen ruokosavitalo.

Timo puolestaan muutti yhteisökylään vuonna 2007 vaimonsa Hannan ja Nestori-poikansa kanssa. Sittemmin perheeseen syntyi kaksi poikaa lisää. He asuvat ruokokattoisessa hirsitalossa, jonka Timo on itse veistämistään hirsistä rakentanut.

Veikko-isä puolestaan suunnitteli pyöreän pölkkysavirakenteisen talon sekä saunarakennuksen.

Talon pihapiiri noudattaa perheelle tuttua kisii-heimon käyttämää mallia, jossa pyöreät rakennukset muodostavat pihapiiriksi ympyrän.

Irjan ja Veikon rakennusprojekti käynnistyi Livonsaaressa vuonna 2009, ja ensimmäisenä valmistui saunamökki, jossa pariskunta asui pitkään.

Saunarakennuksen seinärakenne muodostuu 20 sentin pituisista puupölkyistä ja savesta. Saunan saviseoksen liima-aineena käytettiin lehmän lantaa.

Puupölkyt pysyvät kuivina, koska savi imee kosteutta, eikä monen ihmettelijän pelkäämää homehtumista ole tapahtunut.

– Maailman vanhimmat savirakennukset ovat 3 500 vuoden ikäisiä, Veikko toteaa.

Myös päärakennuksen seinien rakennusmateriaaleiksi valittiin puupölkyt ja savi.

Irja toimi muuraajana. Hänen kädenjälkensä näkyy seinien ulko- ja sisäpinnoissa. Seinien sisäpintaan tuli saven, maitorahkan ja paperisilpun sekoitus.

– Koskaan ennen en ole muurannut, mutta tekemällä senkin taidon oppi, Irja sanoo.

Pyöreän pölkkysavitalon syntymistä valvoi Irjan ja Veikon Outi-tytär. Forssassa kanttorina työskentelevä Outi on ensimmäiseltä koulutukseltaan rakennusalan diplomi-insinööri.

– Jostain syystä kaikista lapsistamme tuli rakentajia. Timolla on oma Hirsitikka-yritys, jossa hän veistää käsin hirsitaloja. Esa suunnittelee kaikkea rakentamiseen liittyvää, Irja kertoo.

Ekologista lämmitysratkaisua Veikko suunnitteli pitkään ja päätyi lopulta vesikiertolämmitykseen.

– Lattialankkujen alla kiertävät vesiputket, joiden veden takka lämmittää. Kovilla pakkasilla lämpö ei ihan riitä, minkä vuoksi olemme hankkineet lisäksi ilma-vesilämpöpumpun.

Silloisten rakennusmääräysten mukaisesti täällä on myös koneellinen lämmön talteen otto, joka alkaa pitkillä putkilla maan sisästä. Silloin tuloilma on sopivasti lämmintä, Veikko selvittää.

Irjan ja Veikon kodissa toteutuvat luonnonmukaisuus ja kierrätys. Lattiat on tehty mäntylankuista, savi saatu pellolta ja ikkunat Lemun pappilasta, jossa Veikko on työskennellyt kirkkoherrana.

Vanha talonpoikaiskulttuuri ja afrikkalaisvaikutteet sopivat hyvin yhteen. Kodin merkittäviä kalusteita ovat Veikon ja Irjan perinnöksi saamat kirstu ja suuri ”kapinakaappi”, jonka nimi tulee siitä, kuinka sisällissodan aikaan kaapin oven läpi lyötiin pistin kapinallista etsittäessä.

Irja ja Veikko ovat viihtyneet yhteisö­kylässä hyvin. He ovat kylän perustajajäseniä ja olleet mukana valitsemassa sinne muuttaneita uudisasukkaita.

– Apua saadaan ja annetaan. Nyt yhteisö on kasvanut suureksi, jolloin yhteisten päätösten tekeminen on hieman vaikeampaa verrattuna aiempaan, jolloin perustajajäseniä oli vain yhdeksän. Nykyisin asukkaita on lähes kuusikymmentä, Irja kertoo.

Oman kodin rakentamisen lisäksi myös turva­koti­hanke Tansaniassa edistyi, kun Lempäälän seurakunta ja NMKY sitoutuivat rahoittamaan sitä.

Kimbilio-turvakoti valmistui vuonna 2017 ja on tarjonnut turvapaikan lukuisille tytöille ja naisille.

Tansania pysyy Irjan mielessä lähes joka päivä.

– Nykyään pidän ystävien kanssa yhteyksiä yllä WhatsAppin avulla. Swahilin kielitaitokin pysyy näin yllä, Irja toteaa.