Syyshortensia on puolta isompi mutta samalla paikalla piharakennuksen edessä kuin 13 vuotta aiemmin. Silloin lahtelaiset Anne ja Pekka Leppänen saapuivat ensi kertaa katsomaan Joutsassa sijaitsevaa tilaa. He seisoivat tontilla ja tarkastelivat kenollaan seisovaa päärakennusta, jonka historia oli arvoitus. Varaston seinässä oli vuosiluku 1938.
Pariskunta etsi projektia, ja tässä se oli. Lautavuorauksen nikkarointi oli jäänyt kesken, ja maanpinta oli pahimmillaan ikkunan tasalla. Peltikaton toinen sivu oli kuoriutunut kuin appelsiini. Purkukunnossa, sanoi välittäjäkin.
Perhe saapui toisen kerran katsomaan tilaa Annen äidin Maija Bergin kanssa.
– Tahdoimme kuulla, olimmeko hulluja, kun edes ajattelimme moista. Kuulemma olimme, he muistelevat mutta päättivät silti ostaa tilan.
– Talo pitää nähdä mielessään valmiina. Lahoakaan ei saa pelästyä. Se otetaan pois ja korvataan terveellä puulla, Pekka perustelee.
Tontti ihastutti. Rantaviivaa oli niemenkärjessä 400–500 metriä. Kirkkaan rantaveden läpi loistaa hiekkapohja. Piharakennuksista vierasmaja ja sauna olivat hyvässä kunnossa.
Parisenttinen sammakko loikkii lyhyellä nurmikolla. Pekka nostaa sen varovasti käteensä ja kuljettaa heinikkoon.
– Menehän siitä, hän sanoo lempeästi.
Koirista iäkkäämpi ei sitä huomaisi, mutta puolivuotiaasta villakoirasta ei ole takeita.
Piharoviossa paloi Annen ja Pekan mukaan pari vuotta ikuinen tuli, ja peräkärry kuljetti alati edellisen asukkaan tavaraa kaatopaikalle.
– Vintistä lähti noin kuusi kuutiota, muun muassa jätesäkillinen kenkiä, Pekka muistelee.
Ullakolta löytyi myös 1800-luvuilta olevia aikakauslehtiä, saksalaisia ja ruotsalaisia, mikä viittasi tilan olevan samalta vuosisadalta.
Siivouksen ajaksi perhe majoittui Kotkanpesäksi ristityn vierasmajan kahteen huoneeseen. Kallion päältä oli upeat järvinäkymät.
Itse remonttiin päästiin parin vuoden kuluttua tilan ostosta. Ensimmäiseksi käytiin käsiksi tupaan, jota hallitsee jykevä tulisija.
– Tästä leivinuunista puuttuu puuliesi, joten sen täytyy olla vanha, Pekka tuumii.
Sivuun muuratut portaat johtavat uuninpankolle, missä oli perheen tullessa vielä petikin.
Keittiökalusteet hankittiin kierrätyskeskuksesta 10 eurolla. Ystävät lahjoittivat hellan.
Seuraavaksi he alkoivat kunnostaa makuuhuoneeksi keskimmäistä tilaa, vanhaa karjakeittiötä. Vesipata lähti ensiksi keskeltä lattiaa. Laho ikkuna irtosi omia aikojaan. Sen kautta oli joskus kipattu roskia pihalle. Maa oli kohonnut ja lahottanut pokan sekä alimmat hirret.
– Kaivoimme maata pois, ja roskien joukosta paljastui jopa hopealusikka, Pekka hörähtää.
Maankaivuu jatkui salin kohdalla. Luonnonkivinen tulisija purettiin, ja tilalle paikallinen ammattilainen rakensi pönttöuunin. Hirret pinkopahvien takana osoittautuivat terveiksi.
Salin sohvaa lukuun ottamatta kalustus hankittiin käytettynä ja pääosin pilkkahintaan. Yksi on pelastusarmeijasta, toinen kirpputorilta. Upea arkku on pelastettu roskiksesta.
Suuri tatarkasvi peittää likakaivon, josta pumppu imee jätevedet eteenpäin. Mahdollisuus ostaa vesiliittymä oli suuri plussa, kun pariskunta harkitsi kauppaa.
Perhe purki vanhan verannan vuonna 2009, ja Annen serkun mies piirsi tilalle tyyliin sopivan kuistin, johon sovitettiin wc ja suihku. Kirvesmies rakensi koolaukset, ja pariskunta hoiteli loput. Naapuri nikkaroi uuden ulkovuorauksen.
Sukulaismies uusi sähköt, ja tiloihin hankittiin vanhoilta näyttäviä katkaisijoita. Hyvä putkimies löytyi paikkakunnalta.
Perjantai-iltaisin pariskunta lepää, ja lauantaina alkavat työt. Pekka tekee voimaa vaativat hommat. Anne suunnittelee mutta osaa käyttää sirkkeliäkin. Välillä ärhennellään puolileikillään.
– Valmis lopputulos palkitsee ja saa ponnistelemaan yhdessä, Anne kertoo.
Levolle pyhitetty perjantai voidaan seilata vaikka lautalla. Kannen reikään asetetaan moottori ja sitten suunta ulapalle luonnosta ja virvokkeista nauttimaan.
– Vauhti on yllättävän kova, 7–8 kilometriä tunnissa. Lautalla on paljon mukavampi oleskella kuin veneessä. Siinä voi liikkua ja nauttia kesästä, Pekka kertoo.
Lautalla voi yöpyä teltassa, ja tavaroiden kuljetukseen se on mainio. Pihakeinu siirtyi naapurista tänne seitsenvuotiaan tyttärenpojan Remin iloksi juuri lautan päällä.
– Sinähän voisit ryhtyä tekemään kuljetuksilla pientä sivutuloa, Anne ehdottaa viisi vuotta sitten eläköityneelle Pekalle saamatta juuri vastakaikua.
Tilan historia askarruttaa perhettä yhä. Tontilla on asuttu 1800-luvulla, mutta päärakennuksen ikää ei tiedä kukaan. Pientä valaisua saatiin, kun iäkäs herra piipahti tontilla. Hän kertoi asuneensa talossa pikkupoikana 1920-luvulla. Jo silloin hirret olivat harmaat.
