Aivoverenvuodon jälkeen Emiliasta tuli Tommin omaishoitaja: ”Emme vielä tiedä, mitä tämä kriisi tekee suhteellemme”
Tommi Charanpal Kujalan aivoverenvuoto teki hänen puolisostaan Emilia Vasko-Kujalasta miehensä omaishoitajan kolme vuotta sitten. Se vei parisuhteen kriisiin, joka on saanut pohtimaan rakkauden merkitystä uudella tavalla.
Onko välillämme enää parisuhdetta? Mistä löytäisimme takaisin voiman, joka yhdistää puolisot toisiinsa romanttisessa mielessä? Vastauksia näihin kysymyksiin ovat pohtineet paljon Emilia Vasko-Kujala, 53, Tommi Charanpal Kujala, 54.
Lokakuussa tulee kuluneeksi kolme vuotta siitä, kun Tommi sai aivoverenvuodon. Siitä lähtien Emilia on ollut puolisonsa omaishoitaja.
”Olemme suhteessamme jonkinlaisessa välitilassa. Tietysti rakastamme, kunnioitamme ja välitämme toisistamme paljon. Mutta mitä on naisena ja miehenä oleminen näin vakavassa, kokoaikaista hoivaa vaativassa tilanteessa?” Emilia pohtii, ja Tommi nyökyttelee toisella puolen ruokapöytää.
”Se on tauolla ainakin, mutta en tiedä, onko se päättynyt. Tietysti olemme jo sen ikäisiäkin ja olleet yhdessä niin pitkään, että väkisinkin suhde muuttuu”, Tommi jatkaa.
Silti kummankin mielessä ovat ajatukset turvasta ja yhteisestä sitoumuksesta, jotka eivät anna vielä lupaa luovuttaa.
Emilia ja Tommi kohtasivat 15 vuotta sitten enneagrammiohjaajakoulutuksessa. Kumpikin oli elämässään käännekohdassa. Mainostoimiston varatoimitusjohtajan tehtävät aiemmin jättänyt Tommi oli löytänyt uuden tien kundaliinijoogan parista.
Emilia oli joogaohjaaja, naimisissa oleva perheenäiti, yrittäjä ja liikkeenjohdon konsultti, joka kävi läpi omaa henkistä myllerrystään.
Ystävyys syveni, ja 2011 he perustivat yhteisen hyvinvointialan yrityksen. Samassa rytäkässä Emilian avioliitto päättyi.
Elokuussa 2015 Emilia ja Tommi menivät naimisiin.
”Meillä oli aktiivinen, monipuolinen elämä. Vedimme retriittejä toistensa perään”, Emilia kertoo.
”Ei kumpikaan osannut kuvitella, että elämämme kääntyisi tällaiseen suuntaan”, Tommi sanoo.
”Omaishoitajana minun on muistettava, että Tommi on aikuinen ihminen, joka tekee omia valintojaan.”
Tommilla oli omituinen ja huono olo. Oli lokakuu 2022, kun hän oli Emilian kanssa hakemassa huonekaluja espoolaisesta kierrätyskeskuksesta. Pariskunta oli muuttamassa pian uuteen kotiin Helsingin Lehtisaareen.
Emilian vaatimuksesta Tommi pysäytti auton tien sivuun, ja he soittivat hätänumeroon.
Meilahden sairaalassa selvisi, että Tommin otsapäälaenlohkossa oli aivoverenvuoto. Sen aiheuttaja oli selittämätön. Kukaan ei tiennyt, selviäisikö hän.
Tommi oli viikon ajan teho-osastolla. Sinne Emilia vei mala-rukoushelmet ja Dalai Laman valokuvan.
”Emilian ajatuksena oli, että lähtisin ainakin hyvässä seurassa”, Tommi sanoo ja naurahtaa.
Mutta Tommi selvisi. Alkoi neljän kuukauden sairaalajakso neurologisella kuntoutusosastolla. Neuropsykologin, puheterapeutin, toimintaterapeutin ja fysioterapeutin tapaamisia oli päivittäin.
Marraskuussa Emilia oli hoitanut muuton uuteen kotiin. Samaan aikaan hän teki 18-tuntisia työpäiviä, yritti pitää yrityksen toiminnan pystyssä ja kävi Tommin luona sairaalassa.
Sydäntalvella Tommi pääsi ensi kertaa kotilomalle parin uuteen asuntoon.
”On vaikea kuvailla sitä tunnetta, kun ei ymmärrä mistään mitään. Sunnuntaina ilmoitin olevani valmis lähtemään kotiin sairaalaan.”
Emiliaa Tommin kommentti ei edes kirpaissut, koska ajatukset olivat arjessa sinnittelyssä.
”Olin yhä shokissa, eikä mikään tuntunut miltään. Olisin tarvinnut sairauslomaa toipuakseni kaikesta, mutta sen sijaan tein omien töideni lisäksi myös Tommin tunnit ja kurssit. Ajattelin, että tärkein tehtäväni on yrittää selviytyä.”
Koronavuosien jälkeen yrityksen taloudellinen tilanne oli hauras. Jos Emilia olisi perunut tuntinsa, he olisivat joutuneet luopumaan asunnostaan. Uuteen muuttoon Emilian voimat eivät olisi riittäneet.
Mikään ei ole enää ennallaan, Emilia tiesi kevättalvella 2023. Kun Tommi palasi kotiin, oli selvää, että heidän elämänsä oli muuttunut. Kiitollisuus sekoittui molempien mielissä suruun asioista, joihin hän ei enää pystynyt.
Kun Tommi on virkeä ja levännyt, ulkopuolinen ei havaitse hänestä mitään kummallista. Väsyneenä muisti tökkii, lukeminen ja kirjoittaminen on vaikeaa, hahmottaminen hankaloituu.
”Aivoni eivät toimi kuten ennen, ja toiminnanohjauksessa on suuria haasteita. Ymmärrän tekeväni väärin, mutta en tiedä, mikä olisi oikein. Vaatii hirveästi aikaa ja energiaa tehdä asioita, jotka ovat terveille ihmisille automaattisia”, hän kertoo.
Kahvinkeiton jälkeen Tommi saattaa yrittää asettaa pannua jääkaappiin. Asioiden merkitykset katoavat mielestä, kuten mitä mukilla tehdään – edes voimakas janon tunne ei välttämättä ohjaa häntä juomaan vettä, vaikka lasi olisi hänen edessään.
”Tommi tarvitsee ihan perusjuttuihin toisen aikuisen auttamaan ja ohjeistamaan”, Emilia kertoo.
”Ei se mene niin, että jos tapahtuu jotain dramaattista, elämä olisikin pelkkää tarkoituksen ymmärtämistä ja rakkauden voimistumista.”
Kolmen viime vuoden ajan Emilia on hoitanut yhteisen yrityksen asiat, pyörittänyt kotia äitinä ja puolisona – ja ollut Tommin omaishoitaja. Emilian täysi-ikäiset pojat asuvat heillä joka toinen viikko.
Erityisesti haasteita pariskunnan arkeen tuovat hetket, joissa Tommi ei tunnista olevansa sairas. Silloin Emilia yrittää toppuutella ja ohjeistaa Tommia toimimaan järkevällä tavalla, mutta aina se ei auta.
”Omaishoitajana minun on muistettava, että Tommi on aikuinen ihminen, joka tekee omia valintojaan.”
Avuttomuuden tunteet ovat Tommille vaikeita. Viimeksi yritys osallistua arkisiin asioihin johti siihen, että hän pesi tumman pyykin seassa Emilian vaaleita yöpukuja, jotka värjäytyivät harmaiksi. Epäonnistuminen tuntui pahalta.
”Minulle tulee hetkittäin vimmoja, jolloin haluan auttaa ja osallistua vaikka kotitöihin ymmärtämättä, ettei minusta enää ole siihen.”
Tommi väsyy herkästi, eikä siedä melua ja hälyä. Kotona ei voi käydä oppilaita ja ystäviä enää samaan tapaan kuin ennen. Se surettaa molempia.
”Pahimpina hetkinä olen ajatellut, että olisi ollut Emilian kannalta parempi, jos olisin kuollut pois.”
Kun iso kriisi tulee osaksi parisuhdetta, se nostaa esille ihmisen myös kaikkein synkimmät puolet. Tämän ajatuksen Emilia ja Tommi haluaisivat ihmisten tietävän.
”Ei se mene niin, että jos tapahtuu jotain dramaattista, elämä olisikin pelkkää tarkoituksen ymmärtämistä ja rakkauden voimistumista. On siinä toki sitäkin, mutta samalla parisuhteen kummastakin osapuolesta tulee esille ikävimmät piirteet: katkeruus ja uhriutuminen”, Emilia sanoo.
Hän kertoo esimerkin elokuulta, kun he olivat menossa ravintolaan viettämään kymmenvuotishääpäiväänsä. Kumpikin odotti iltaa suuresti. Tommi valmistautui lepäämällä ja nukkumalla hyvin.
Jo ravintolan ovella he tiesivät, että satsaus menisi pieleen: meluisa ravintola oli tupaten täynnä.
”Katkeruus tuli hetkessä: miksi en saa nauttia mieheni kanssa edes hääpäiväillallisesta? Miksi en ollut tarkistanut ravintolaa ilta-aikaan?”
Pari päätti yrittää, vaikka kumpikin tiesi, että illan jälkeen Tommi voisi huonosti pitkään. Syömisen jälkeen Tommin oli päästävä nopeasti kotiin.
”Olin harmissani ja katkera illan keskeytymisestä, koska olisin halunnut olla yhdessä”, Emilia sanoo.
”Ja minä surullinen siitä, että en voi olla se mies ja kumppani, joka haluaisin olla. Syyllisyys oli suurta”, Tommi jatkaa.
Kotimatkalla pettymys ja katkeruus laukesivat riitana. Molemmat tiedostavat, että vaikeina hetkinä pintaan nousevat heidän ikävimmät piirteensä.
”Sisälläni on uhripaikka, jonne vajoan, jos en pysty toimimaan haluamallani tavalla. Jokin ääni kysyy, miksi elämässäni kävi näin ja miksi minusta ei ole mihinkään”, Tommi kertoo.
”Silloin yritän olla läsnä, vaikka en aina voi poistaa hänen tunnettaan. Meillä on onneksi tapoja palata takaisin yhteyteen – joskus se on vain hiljaisuutta tai kosketus olkapäälle. Vaikka pintaan nousee ikäviä tunteita, ne eivät määritä kaikkea. Syvällä sisimmässämme olemme yhä ne samat toisiaan rakastavat sielut”, Emilia jatkaa.
Tommi toivoisi, että yhteisessä elämässä olisi muutakin kuin terapiakäyntejä ja hänen hoivaamistaan, vaikka samaan aikaan hän ymmärtää, etteivät Emilian voimat tai aika riitä kaikkeen.
”En haluaisi olla se vammautunut, jota autetaan.”
”Naisena ja hoivaavana osapuolena tuntuu, että vaatimukset ovat jatkuvia. Koko ajan minulta odotetaan ja pyydetään jotain.”
Tällä hetkellä Tommi saa kuntoutustukea eikä voi työskennellä. Suurin kuntouttaja on nyt arki.
”En ole vielä sairauseläkkeellä, mutta ei ole realismia ajatella, että kuntoutuisin enää työkykyiseksi”, hän arvelee itse.
Emilia on järjestellyt työrytminsä niin, että pystyy olemaan Tommin apuna kotona aamulla ja illalla. Monesti Tommi tulee Emilian mukaan töihin.
Emilia sanoo pohtineensa paljon pitkän liiton arvoa. Hän on ymmärtänyt, ettei rakkaudessa ole kyse siitä, että saa sitä, mitä itse haluaa.
”Ehkä onkin niin, että rakkaus rikkoo sydämen ja sitä kautta ihminen joutuu kohtaamaan karut pettymykset. Sen jälkeen katsotaan, päästäänkö vaikeuksien yli yhdessä. Voidaanko vielä kohdata surun, pettymyksen ja loukkaamisen jälkeen?”
Emilia ja Tommi tietävät, ettei heistä kumpikaan saa juuri nyt toisiltaan tai parisuhteeltaan sitä, mitä he haluaisivat.
”Tarvitsisin varmuutta ja jakajaa vastuun kantamiseen. Älyllistä leikittelyä, nopeutta ja inspiraatiota, mitä alun perinkin lähdin Tommista hakemaan”, Emilia sanoo.
”Sitä taisi aluksi ollakin. Meillä oli oikeasti aika kivaa koko ajan siihen asti, kunnes sairastuin”, Tommi sanoo ja saa Emiliankin hymyilemään.
Tommi puolestaan toivoisi Emilialta enemmän läheisyyttä, huomiota, fyysistä hellyyttä ja läsnäoloa – ne kun ovat hoitosuhteen myötä jääneet.
”Sitä kaipaan. Enkä tarkoita seksiä, vaan koskettamista. Se on aina ollut minulle tärkeää ja tuonut turvaa. Tiedon siitä, että olemme tässä yhdessä.”
Omat haasteensa fyysiseen läheisyyteen tuovat Emilian läpikäymät vaihdevuodetkin.
”Naisena ja hoivaavana osapuolena tuntuu, että vaatimukset ovat jatkuvia. Koko ajan minulta odotetaan ja pyydetään jotain. Silloin oman tilan tarve kasvaa – että edes fyysinen kehoni on minun”, hän muotoilee.
”Ja onhan se hankalaa tarjota fyysistä läheisyyttä ihmiselle, jolla on viisikymppisenä samankaltaisia oireita kuin dementikolla. Kun kyselen samoja asioita kymmenen kertaa, on selvää, että se vie fyysisesti kauemmas”, Tommi jatkaa.
Ilman avoimuutta tulevaisuudella ei olisi mahdollisuuksia. Siksi kipeätkin ajatukset on voitava ilmaista ääneen. Voidakseen jatkaa elämää yhdessä heidän on kyettävä myös erillisyyteen.
”Ehkä kaiken avain on ymmärtää, ettei minun tarvitse tehdä samoja juttuja kuin ennen. Olen paljon pienempään tyytyväinen”, Tommi sanoo.
Emilia on pohtinut, onko suurinta rakkautta kestää kaikki huono, mitä kriisi nostaa pintaan toisessa – ja itsessäkin.
”Jos ajan kuluessa tästä kaikesta pääsee yli, voi sitä kutsua oikeaksi aidoksi rakkaudeksi. Emme vielä tiedä, mitä tämä kriisi tekee parisuhteellemme, mutta olemme sitoutuneet kulkemaan sen läpi yhdessä", Emilia pohtii.
Molemmat haluavat tutkia, löytyisikö heidän väliltään rakkautta, joka pitäisi heidät kiinni toisissaan. Kumppanuus on yhä vahvaa. Parhaita parisuhdehetkiä ovat nykyisin yhteiset joogatunnit.
”Tulevaisuudesta ei ole viisasta puhua, kun ei tiedä, miten käy. Emme elä nyt parisuhteen suunnitelmissa, vaan hetkessä. Jokainen hyvä päivä on lahja. Olemme yhdessä valmiita sietämään tätä epätietoisuutta”, Emilia jatkaa.
Kumpikin uskoo, että koetut vaikeudet voivat jalostua ymmärrykseksi, joka jonain päivänä voisi rohkaista muita samassa tilanteessa olevia.
”Joogeilla on sanonta, että highest and hardest form of yoga is marriage”, Tommi sanoo ja hymyilee.
Vapaasti suomennettuna se tarkoittaa, että joogan korkein ja vaikein muoto on avioliitto.
