Trööööt! Trööööt! Kun liki soittotaidoton tarttuu vanhaan trumpettiin, soittimen suusta puskeva ääni repii korvia ja taitaa tehdä saman vaikutuksen koko naapurustoon. Johannes Vähäsarja laskeekin soittimen nopeasti alas, sillä tarkoitus on vain esitellä mahtavaa löytöä, joka lukuisten vastaavien ohella on päätynyt hänen ja hänen puolisonsa Marian vapaa-ajanmökin kaunistukseksi.
Pariskunta on sisustanut joskus 1900-luvun alkuvuosina pystytetyn mökin pääasiassa vanhoilla huonekaluilla sekä tavaroilla, joista monia on tapana nimittää kummallisiksi, kun ei ihan tarkkaan ottaen tiedä, mitä niillä tehdään – tai tehtiin entisaikaan. Osa esineistä on ihan hassussa paikassakin, niin kuin kapean eteisen hyllylle sijoitetut silinterihatut. Se taitaa olla tarkoituksellista.
Näistä mökkiläisistä Johannes paljastuu taiteilijaksi, joka ensihoitajan kolmivuorotyönsä vastapainoksi maalaa herkkiä akvarelleja. Hänen ateljeensa on työpöytä tuvan ikkunan ääressä, ja sen päällä on valmiiden teosten lisäksi pinoittain mustavalkoisia valokuvia.
Niiden nostalginen maailma inspiroi Johannesta. Hän tulkitsee omissa teoksissaan valokuvien tuntemattomaksi jääneitä hahmoja ja antaa prosessin aikana heille uusia elämänpolkuja. Nuorempana Johannes haaveili ammattitaiteilijan urastakin, mutta pääsi tekemisen makuun uudelleen vasta reilu vuosikymmen sitten. Luomisen halun laukaisi tuolloin parin läheisen ihmisen vakava sairastuminen. Akvarelleja on ollut esillä gallerioiden sijasta siellä, missä kuka tahansa voi ne kohdata, kuten kauppahallissa ja ravintolassa.
Sillä välin, kun Johannes uppoutuu menneisiin maailmoihin, Maria saattaa istua syreenimajassa ja keskittyä etätöihin kannettavan tietokoneen ääressä. Hän työskentelee Modernin taiteen museo EMMA:n museolehtorina. Kun Maria sulkee koneen, hän paneutuu talon edustalla avautuvan puutarhan tai vajan takana olevan kasvimaan hoitamiseen.
Keskikesällä tarha-alpit, malvat, palavatrakkaudet ja muut perinteiset perennat saavat pihan räjähtämään väriloistoon. Tältä olisi voinut näyttää jo kauan sitten, paitsi että lähes kaikki on Marian luomaa niiden kuuden vuoden aikana, jotka Vähäsarjat ovat omistaneet mökin.
Aluksi miljöötä peitti melkoinen ryteikkö ja Maria tilasi paikalle kauhakuormaajan, joka jyräsi tasaiseksi kaiken muun paitsi ikivanhat marjapensaat, syreenit ja jäkäläoksaisen kriikunapuun. Muutama vuosi sitten vanhus tuotti niin valtavan sadon, että Maria valmisti pullokaupalla likööriä joululahjaksi. Tänä vuonna sama ei onnistu, sillä nyt puu tuotti vain muutaman hedelmän. Maria ei valita, sillä touhua riittää muutenkin, ja remontoitavaa.
Itse asiassa ympärivuotisessa käytössä oleva mökki on hyvässä kunnossa, vaikka siinä ei taida olla yhtään suoraa linjaa, ja hirsistä ja laudoista näkee, että rakentajilla ei ole ollut viimeisintä ammattitaitoa eikä tuoreimpia rakennusmateriaaleja. Osa pikkuruisen keittiön hirsistä on niin tummia, että ne saattavat olla peräisin savupirtistä. Oletuksen vahvistaa savuluukun paikka yhdessä kamarin hirressä.
Johannes ja Maria antavat auliit kiitokset mökin edelliselle omistajalle, koska hän pelasti pitkään autiona olleen talon varmalta tuholta ja kunnosti sen niin, että mikään ei näytä uudelta ja puunatulta. Pienet epämukavuudet vain korostavat sitä, ettei mitään ole uusittu tarpeettomasti. Hän asennutti myös sähköt ja keittiöön juoksevan veden.
Kunnossapitoa pitää toki jatkaa, mutta sitä tehdään vain sitä mukaa, kun tarvetta ilmenee. Piippu huputettiin vasta sitten, kun huomattiin, että naakat näkivät sen loistavana pesäpaikkana. Nuohooja kävi poistamassa pesän, mutta vasta sen jälkeen, kun poikaset olivat ennättäneet pyrähtää omille teilleen.
Toisinaan pari hyppää pyörien selkään ja karkaa kylille eli 600 metrin päähän pizzalle tai turkkilaiselle kebabille.
Parin kilometrin päässä virtaa Tarpianjoki, jossa Johannes pitää vanhaa puuvenettä ja käy kalassa. Veneen tervaamiseen käytettävä suti muuten roikkuu pyykkinarulla mökin seinustalla, ja siinähän roikkuvat näköjään myös Johanneksen vanhat kengät.
Usein paikalla mökillä on vain jompikumpi, koska parin työajat ovat niin erilaiset. 16-vuotias Niilo-poika sen sijaan alkaa olla siinä iässä, että hänet saa helpoimmin mökille joko lahjomalla tai uhkailemalla.
Yhtäkkiä rauhan katkaisee ujeltava ääni, ja vasta sitten tajuaa, että aivan jossain puiden takana kulkee rautatie. Samassa tulee ihmeteltyä, että missään ei näy perheen autoa. Ei näykään, koska sitä ei ole.
Helsingin keskustan tuntumassa asuvat Vähäsarjat kulkevat mökille paikallisjunalla, jonne saa polkupyörän mukaan ja joka jättää parin kilometrin päähän. Asemalta on helppo polkea perille paitsi silloin, kun mukana sattuu olemaan tavallista enemmän kannettavaa. Myös Kerttu-koira on sopeutunut ruuhkattomaan ja kiireettömään matkustustapaan.
Maria ja Johannes elävät todeksi toteutunutta haavettaan. Johannes alkaa muistella lapsuuttaan, jolloin hän pääsi viettämään aikaa Oulujärven rannalle isovanhempien mökille 1800-luvulta peräisin olevaan metsänvartijan asumukseen. Se jätti kauniit muistot, ja uusia syntyy nyt täällä.
– Meitä molempia miellyttää vanhojen hirsien tuoksu ja historian havina. Ne pitävät meidät tiiviisti mökillä, hän sanoo.
