Päivi, 64: ”Polkan tanssiminen palautti ilon elämääni avioeron jälkeen”
Päivi Fonsén, 64, rakastui tanssiin jo lapsena. Intohimo jäi ruuhkavuosien jalkoihin, mutta lopulta se auttoi toipumaan vaikeasta elämänvaiheesta.
Miten olin päätynyt tähän tilanteeseen? Seisoin helsinkiläisen tanssilavan vierellä kuusikymppisenä ypöyksin. Odotin jonossa, että joku tulisi hakemaan minua tanssiin.
Oli vuosi 2019. Vielä pari vuotta aikaisemmin asuin puolisoni kanssa Pärnussa. Meillä oli tuolloin neljä aikuista lasta, kaksi lastenlasta ja 33 vuotta kestänyt avioliitto. Se päättyi ennalta arvaamatta vuonna 2017, kun mieheni kertoi haluavansa eron.
Siinä tanssilavan vieressä seisoskellessani päässäni soivat Mari Rantasilan Erotettu-kappaleen sanat: ”Mut on erotettu, mä oon saanut potkut.”
Olen pienestä tytöstä lähtien rakastanut paritansseja, mutta nyt minua ahdisti. Lähdin itkien pois.
En voinut kuvitellakaan, että tanssi vielä pelastaisi minut.
Miksi orkesterin täytyy pitää taukoja? Olin 7-vuotias, kun muistan harmistuneeni häissä siitä, että soittajien piti päästä välillä huilimaan. Tanssiminen oli mielestäni ihanaa enkä olisi malttanut lopettaa.
Olen kotoisin Pomarkusta, ja sukulaiseni ovat aina olleet kovia tanssimaan – erityisesti äitini ja mummoni. Nuorena tyttönä mummoni lähti piikomaan Kanadaan ja voitti laivalla tanssikilpailun valssattuaan saksalaisen miehen kanssa. Hän oli siitä ylpeä.
Maalaispitäjässä lavatanssit kuuluivat tapahtumiin tärkeänä osana. Heti kun pääsin ripille, aloin käydä niissä.
Vuonna 1976 lähdin Englantiin kielikurssille ystäväni Anna-Kaisan kanssa. Kun muut nuoret lähtivät rilluttelemaan discoon, me valitsimme illan eläkeläisten suosimassa ravintolassa, jossa oli paritanssia. Jo silloin ajattelin, että tanssiparin iällä ei ole merkitystä, kunhan toinen osaa viedä ja tanssia. Usein me Anna-Kaisan kanssa tanssimme myös keskenämme.
Harrastus seurasi mukanani, kun lähdin vaihto-oppilaaksi Ohioon Yhdysvaltoihin vuonna 1977. Tutustuin norjalaiseen Bjørg-nimiseen tyttöön, jonka kanssa lievitimme koti-ikäväämme tanssimalla jenkkaa ja polkkaa kansallispuvuissamme. Äitini oli ostanut minulle Munsalan kansallispuvun lahjaksi juuri ennen lähtöäni.
Vaihto-oppilasperheeni isä tiesi rakkauteni tanssia kohtaan ja vei minua harjoituksiin, jossa tanssittiin eri maiden kansantansseja kerran viikossa. Hän jatkoi harrastusta yksin, kun vuotta myöhemmin palasin kotiin.
Aktiivinen tanssi jäi mennessäni naimisiin vuonna 1984, sillä ex-puolisoni ei ollut yhtä innostunut siitä. Saimme neljä lasta ja pyöritimme vanhemmiltani perimääni kenkäyritystä.
Ruuhkavuosissa omille harrastuksille ei juuri riittänyt, ja lasten menot tulivat etusijalle. Kaipasin tanssia suuresti ja haaveilin elämänvaiheesta, jolloin sille olisi taas tilaa.
En heti ymmärtänyt ajan koittaneen, kun ex-mieheni kertoi vuonna 2017 erohalustaan. Silloin romahdin. Mies oli paras ystäväni, rakastettuni, lasteni isä, lastenlastemme ukki ja lähin työkaverini.
Asuimme yhdessä Pärnussa, missä kenkätehtaamme sijaitsee. Yritin korjata liittoamme, mutta se oli turhaa.
Minun oli päästävä pois Virosta, joten muutin yksin Helsinkiin. Jatkoin yrityksemme taloustehtävissä etäyhteyksillä.
Eron jälkeiset vuodet olivat raskaita. Mietin, onko missään enää mitään järkeä. Elämältäni oli mennyt pohja. Haaveet yhteisistä eläkepäivistä olivat poissa.
Erityisesti illat ja viikonloput olivat vaikeita, kun yritin keksiä itselleni tekemistä. Olin koko ajan liikenteessä: kävin elokuvissa, tapasin ystäviäni, kävin joskus yksin Helsingin keskustan mummotunneliksi kutsutulla bilepihallakin – tein mitä tahansa, jotta minun ei tarvinnut olla kotona itsekseni ajatusteni kanssa. Maanantaisin tunsin helpotusta, sillä tiesin arkipäivieni kuluvan töiden äärellä.
Aloitin terapian ja osallistuin terapeuttini kehotuksesta Fisherin eroseminaariin. Aluksi olin epäluuloinen. Ensimmäisen tapaamisen esittelypuheenvuorossani sanoin: ”En halua olla täällä. En halua kuulua tähän porukkaan. En halua erota.”
Pian porukkamme osoittautui aivan mahtavaksi. Sain vertaistukea ja ymmärrystä myös jättäjän näkökulmaan – siihen, että ero ei ole koskaan vain yhden ihmisen syytä. Meistä hitsautui tiivis yhteisö. Viestittelemme yhä usein kuulumisiamme Whatsapp-ryhmässä ja järjestämme kimpassa tapaamisia ja juhlia.
”Tanssiharjoituksissa ajatukseni muuttuivat. Vaikka mieleni oli joskus maassa ennen harjoitusten alkua, niiden päätyttyä fiilis oli jo aivan toinen: hyväntuulinen ja kepeä.”
Eroryhmän ystävät olivat seuranani myös kaksi vuotta sitten, kun, kun tanssiryhmä Tanhu-Visa esiintyi ravintolan viereisellä lavalla Esplanadilla. Yksi ystäväni esitteli minut sen vetäjälle sanoen: ”Tässä on Päivi. Hän rakastaa tanssia.”
Sisälläni läikähti. Ilmoittauduin saman tien syksyn polkkakurssille. Ensimmäisellä kerralla minua jännitti, mutta solahdin nopeasti ryhmään.
Kun aloin käydä tanssiharjoituksissa, ajatukseni muuttuivat iloisemmiksi. Vaikka mieleni oli joskus maassa ennen harjoitusten alkua, niiden päätyttyä fiilis oli jo aivan toinen: hyväntuulinen ja kepeä. Polkka palautti elämääni ilon.
Pian opin taas luottamaan elämään. Kun vaikeimpina päivinä itketti, minua helpotti jo ajatuskin siitä, että pääsisin muutaman päivän kuluttua tanssimaan.
Itkuun päätyneet tanssiyritykseni unohtuivat, kun aloin käydä joskus tanssilavoilla polkkakurssilla tapaamani ystäväni, 75-vuotiaan Liisan kanssa. En ollut enää yksin, vaan minulla oli kaveri, jonka kanssa palasin taas tanssin äärelle.
Ehkä olin aiemmin alitajuisesti ajatellut, että minun täytyisi löytää tansseista mies rinnalleni. Liisan kanssa oivalsin käyväni tansseissa, koska se on kepeää ja hauskaa – en löytääkseni itselleni uuden parisuhteen.
Moni kuvitteleekin, että paritansseihin liittyisi voimakas eroottinen lataus tai että se olisi keino hakea seuraa. En ole ajatellut niin. Voin nauttia tanssista ihan kenen tahansa kanssa riippumatta tanssikumppanin iästä tai sukupuolesta. Tärkeintä on, että toinen osaa viedä ja tanssiparin kanssa syntyy yhteys.
”Katkeruuden sijaan olen halunnut nähdä hyvän, mitä meillä oli ja on. Arvostamme toisiamme. Meillä on ihanat lapset ja aivan ihanat lastenlapset.”
Viime kesänä olin mukana samaisessa esityksessä, jonka ansioista innostuin polkkakurssille kahta vuotta aiemmin. Puin ylleni vanhan kansallispukuni, jota ystäväni äiti oli hieman päästänyt saumoista. Sen jälkeen se istui taas päälleni.
Lavalla olin onnellinen, että olin löytänyt tieni takaisin tanssin pariin. Elämäni oli loksahtanut kohdilleen.
Polkkakurssin jälkeen jatkoin harrastamista Tanhu-Visassa. Olen niin onnellinen, että pääsen kerran viikossa tanssimaan kolme tuntia mahtavassa ja taitavassa porukassa.
On vaikea selittää, mikä tanssissa kiehtoo ja tuntuu niin innostavalta. Ehkä se on musiikin ja liikkeen yhdistelmä. Se, että saa tanssia toisen ihmisen kanssa ja olla siinä hetkessä saumattomasti hänen kanssaan yhdessä. Se on ihana, kepeä tunne.
Tanssiminen on myös meditatiivista. Siihen täytyy keskittyä, eikä mieli voi laukata muissa asioissa.
Tanssitunnilla me kannattelemme toisiamme. Toisten ilo tarttuu, vaikka oma mieli olisikin aluksi apea. Meistä jokainen tulee paikan päälle vain tanssimaan, ja kaikki muun elämän tittelit ja määreet unohtuvat salin ulkopuolelle. Ryhmäläisilleni minä olen vain Päivi, joka tanssii ja tuo joskus laivamatkoilta tuliaiseksi karkkia.
Kadutko avioliittoanne? Ex-anoppini eron jälkeen esittämä kysymys oli pysäyttävä. En kadu, mutta voisin vaihtaa pois pari viimeistä yhteistä vuotta.
Vaikka ero oli rankka, olemme ex-mieheni kanssa hyvissä väleissä ja edelleen töissä perheyhtiössämme.
Katkeruuden sijaan olen halunnut nähdä kaiken hyvän, mitä meillä oli ja on edelleen. Arvostamme toisiamme. Meillä on ihanat lapset ja aivan ihanat lastenlapset.
Terapeuttini lupasi, että kolmen vuoden jälkeen pahin suru erosta helpottaa ja viiden vuoden kuluessa olen päässyt siitä yli.
Onneksi hän oli oikeassa. Toipumiseni eteni. Pikkuhiljaa huomasin ajattelevani, että kyllä minä tästä vielä klaaraan – ja ehkä löydän vielä rinnalleni uuden ihmisen.
Uskon ja toivon, että saan kokea vielä rakkauden. Olen ensi vuoden alussa jäämässä eläkkeelle ja silloin minulla on aikaa tehdä asioita eri tavalla kuin nyt. Ehkäpä vielä voi löytyä uusi parisuhde – ja jopa vielä ihminen, joka tykkää tanssista.
Olen oivaltanut, että tanssi on vahva osa minuuttani. Jaksan lähteä tanssimaan aina, vaikka olisin kuinka väsynyt – se on minulle niin tärkeää ja aina yhtä ihanaa.
Reissaan työni vuoksi Pärnun, kotikaupunkini Helsingin ja Pomarkun väliä. Pomarkussa teen sekä työasioita että tapaan äitiäni, joka asuu vanhainkodissa. Aikatauluja laatiessani pidän aina huolen siitä, että ehdin tiistaisin Tanhu-Visan harjoituksiin. Minulle se on viikon tärkein päivä.
Näin kerran kuolinilmoituksen, jossa luki: ”Olisinpa aloittanut tanssimisen aiemmin”. En halua joutua ajattelemaan niin omalla kuolinvuoteellani. Aion tanssia niin paljon loppuelämäni ajan, ettei minun koskaan tarvitse katua.
