Pitkä parisuhde, omat asunnot: ”Meillä on yhteinen vene ja airfryer, mutta ei yhteistä kotia”

Alussa kaikki kyselivät, muutanko kohta Jyväskylään.

Olin tavannut puolisoni keväällä 2012, ja molemminpuolisena aikomuksena oli kevyt ja hauska kesähengailu. Puoliso oli kuitenkin niin hurmaava, että jatkoimme hengailua kesän yli.

Hän asui ja asuu Jyväskylän kupeessa Muuramessa, itse olen helsinkiläinen.

Kun hengailu muuttui niin sanotuksi oikeaksi parisuhteeksi ja kerroimme siitä läheisille, rakas ystäväni huolestui kovasti, että ”nyt sitten muutat sinne”. Vakuuttelin, etten muuta. Ystävä ei uskonut. Koska niinhän rakastuneet tekevät: vannovat, etteivät muutu ja katoa ystäviensä elämästä, ja sitten tekevät juuri niin. Tai niin nuoret rakastuneet tekevät.

Itse olin 39-vuotias, ja minulla oli 10-vuotias lapsi, jonka toinen vuorovanhempi asui Helsingissä. Puolisolla taas oli 5-vuotias lapsi vuorovanhemmuuskuviolla Jyväskylässä. Oli päivänselvää, ettemme rupea raastamaan järjestelyjä uusiksi.

Nyt olemme eläneet etä- tai erillissuhteessa 13 vuotta. Nuorempi lapsikin täyttää pian 18. Puolisolla on omakotitalo haja-asutusalueella ja itselläni kerrostaloasunto Kehä ykkösen sisäpuolella. Meillä on yhdessä ostettu vene Päijänteellä, yhteinen iso teltta ja yhteinen airfryer, jonka sain puolisolta lahjaksi, mutta joka on tilasyistä pääasiassa hänen keittiössään. Välillä kuskaan sitä Helsinkiin.

Monet olettavat, että asumme yhdessä, sillä sehän se normi on.

Perhebarometrin 2024 mukaan kymmenisen prosenttia aikuisista elää erillissuhteessa – siis on parisuhteessa, muttei asu yhdessä. Osuus on suurin 18–29-vuotiailla naisilla, joista viidesosa elää näin.

Yhdessä asumista ei tule kyseenalaistaneeksi. Normi on niin vahva, että näin kuuluu elää, kun ollaan pariskunta. Asiaan liittyvät myös asumiskustannukset ja kaunis ajatus työnjaosta kotona.

Suomalaisista aikuisista kuitenkin suurimmalla osalla on varaa asua myös ilman puolisoa. Ei ehkä uudessa 200-neliöisessä omakotitalossa, mutta muuten inhimillisissä oloissa. Kotitöiden jakaminen menee yhä 2020-luvulla niin, että taakka niistä on naisilla, metatöistä puhumattakaan. Mitä enemmän taloudessa asuu ihmisiä, sitä enemmän on tehtävää. Kotitöistä myös riidellään, tutkimusten mukaan yhdeksän paria kymmenestä riitelee niistä.

Perhebarometrin mukaan erityisesti keski-ikäiset ja sitä vanhemmat miehet haluavat parisuhteen, jossa asutaan yhdessä. Naisilla taas halu asua erillään kasvaa iän myötä: mitä vanhemmaksi naiset tulevat, sitä enemmän he toivovat sellaista parisuhdetta, jossa kodit ovat erilliset. Miehet ovat tottuneet nauttimaan naisten kodinhoitopalveluista, naisia taas näiden palvelujen tarjoaminen saattaa alkaa iän myötä tympiä. Elämä opettaa.

Minun kesti kauan myöntää, ettei ydinperhe-elämä ole ainoa oikea vaihtoehto.

Olen sukupolvea, jonka vanhemmilla avioero oli harvinaisuus ja yksinhuoltajuutta halveksuttiin. Kasvoin ilmapiirissä, jossa heteroparisuhde oli itsestään selvä aikuisuuden tavoite. Miehen sai niin, ettei ollut liian kranttu. Kun suhteeseen oli päästy, miehille ei pitänyt esittää vaatimuksia, vaan heidän piti antaa tehdä kotityöt omalla tyylillään. Miesten omia menoja rajoittivat vain ymmärtämättömät pirttihirmut. Naisia pidettiin suhteessa helposti hankalina ja vaativina, ja heidän piti muokkaantua joustavammaksi. Tällaisia juttuja parisuhdeasiantuntijat kertoivat mediassa, ja niihin uskottiin yleisesti ainakin omissa ympyröissäni.

Kun odotukset suhteeseen tulevat sukupuolistereotypioista ja normeista, ei ole mikään ihme, että ne niin usein kariutuvat. Hyvin harvat meistä nimittäin ovat stereotyypin mukaisia.

Silti ero on yhä epäonnistuminen. Uusi suhde muotoutuu helposti samalla kaavalla kuin edellinenkin.

Ydinperheihanne on paljon nuorempi kuin usein kuvitellaan. Se kukoisti etenkin Yhdysvalloissa 1950–60-luvuilla ja perustui siihen, että keskiluokkaiset naiset olivat enemmän tai vähemmän pakotettuja koteihin. Naisten työ oli ylläpitää avioliittoa ja kotia. The Atlantic -lehden mukaan vuonna 1957 yli puolet amerikkalaisista oli sitä mieltä, että naimattomat ihmiset olivat ”sairaita”, ”moraalittomia” tai ”neuroottisia”.

Nykyään amerikkalaisista vain kolmasosa elää ydinperheessä. Ydinperheen kukoistusjakso on itse asiassa outo ja lyhyt poikkeama eikä mikään perheen historiallinen malli, asiantuntija sanoo lehdessä.

Suomessa sen historia on vieläkin lyhyempi. Täällä vasta kaupungistuminen 1960-luvulla muutti asumisen mallia niin, että aviopari ja lapset asuivat vain keskenään. Kotirouvakulttuuria meille ei päässyt syntymään, koska naisten piti perheen elättämisen takia käydä myös ansiotyössä. Suomalaiset kaupunkilaisnaiset siis sekä kävivät töissä että hoitivat kotityöt.

On selvää, ettei tällainen työnjako voi olla kestävä. Kun ympäristön paine olla naimisissa tai asua yhdessä on höltynyt, yhä useampi kaipaa suhteeltaan jotain muuta kuin työprojektia, jossa vastuut ja ajankäyttö täytyy excelöidä, että ne ovat millään tavalla tasapuoliset.

Aluksi ostelin verhoja ja lakanoita ja yritin vaikuttaa puolison sisustusmakuun. Katselin otsa rypyssä isoa pihaa, jossa oli paljon potentiaalia, mutta vielä enemmän hommaa. Isossa olohuoneessa bändikamat jäivät joidenkin juhlien jälkeen niille sijoilleen. Välillä tuntui, että ulkopuoliset arvioivat meikäläistä sen perusteella, miten sotkuista tai siistiä puolison kotona oli.

Tajusin myös, miten pöhköä se oli. Sekä mahdollinen arviointi että sen spekuloiminen.

Aloin irrottautua näistä ajatuksista tietoisesti. En halua lipsahtaa naisrooliin hääräämään, ärtymään ja kärsimään arkisista asioista, jotka eivät mene mieleni mukaan. En edes ole mikään kodinhengetär. Miksi alkaisin stressata siitä kahdessa eri paikassa?

Saisin ihan varmasti tehdä puolison pihassa puutarhaprojekteja, mutta myönnän, etten ole niistä kovin kiinnostunut. Puoliso haluaa ylläpitää ”pörriäisniittyjä”, mikä on kooditermi sille, että piha voi olla enemmän retuperällä. Hän keittelee pihan perällä sahtia ja soittelee sisällä soittimillaan lapsensa kanssa. Hänellä on hyvä sisustussilmä, vaikka makumme eroavatkin jonkin verran. Minunkin kotiini hän ideoi sisustusratkaisuja ja osaa myös toteuttaa niitä. Hän teki inspiraatiokuvasta hyllykön eteiseeni ja komeat – ja huomattavasti alkuperäisiä halvemmat – ovet Muuramen kaapistoihin.

Meillä molemmilla on toistemme avaimet ja lupa yöpyä ”kakkoskodeissa”, vaikkei toinen olisikaan paikalla. Kaikki on siinä mielessä yhteistä, vaikka paperilla omaisuudet ovat omiamme.

Lomat vietämme yhdessä. Lasten ollessa pienempiä matkustimme paljon neljästään. Kun meitä tietysti luultiin ydinperheeksi, emme yleensä lähteneet korjaamaan asiaa. Lapset tulevat hyvin toimeen keskenään. Emme ole virallisesti uusperhe, mutta jonkinlainen perhe olemme taatusti.

Erillissuhde on parisuhde siinä missä mikä tahansa muukin. Ei se suojaa riidoilta. Kaikissa ihmissuhteissa kolistellaan väkisin yhteen.

Erillissuhteita hehkutetaan usein siitäkin näkökulmasta, että se pitkittää suhdetta arkistumasta. Mutta ei se siltäkään kokonaan suojaa. Ainoat parisuhteet, jotka eivät ajan myötä muutu arkisemmiksi, ovat päättyneitä parisuhteita.

Vaikeimpana asiana pidetään usein nimenomaan sitä, ettei olla joka päivä yhdessä kumppanin kanssa, ei niinkään käytännön järjestelyjä. Itse ajattelen niin, että jos suhde ei kestä erillään olemista, siinä täytyy silloin olla jotain vikaa. On kornia höpistä luottamuksesta, jos sen kuvittelee edellyttävän sitä, että toisen pitää olla joka yö samassa sängyssä.

Luulen, että oma aika ja tila parisuhteessa vaikuttavat positiivisesti etenkin suhteen ulkopuoliseen elämään. Näkemykseni on, että aikuisten vapaavalintaisen parisuhteen pitää olla sellainen, josta molemmat saavat elämäänsä enemmän tukea, iloa ja kumppanuutta kuin menettävät niitä. Monilla tämä toteutuu perinteisessäkin suhdekuviossa, mutta yhä useammat ovat tietoisia kaikesta vaivasta ja työstä, mitä yhdessä asuminen vaatii, ja pohtivat, onko se kaiken sen väärti.

Tunnen parisuhteessa olevia ihmisiä, jotka eivät ”jaksa” tehdä muuta kuin olla puolisonsa kanssa kotona. Minusta se kuulostaa vähän ankealta.

Toisinaan lasten vuoroviikkoasuminen tuomitaan siltä tunnepohjalta, että ihmisen kuuluu asua yhdessä ja samassa paikassa. Kahden paikan välillä liikkuminen onkin toki välillä raskasta. Kaikki eivät siitä kuitenkaan kärsi.

Itse nautin vaihtelusta. Kesällä on mahtavaa olla Keski-Suomessa puhtaiden uimavesien äärellä. Molemmissa kaupungeissa on ystäviä, joiden kanssa voin käydä ulkona tai uimahallissa. Puolison kanssa teemme paljon yhdessä: käymme museoissa, ravintoloissa, matkoilla ja retkillä. En kuuna päivänä olisi uskonut leirintämatkailevani, mutta nykyään rakastan sitä.

On vaikea erotella, johtuuko kaikki siitä, että asumme erillään ja tekemisiin on siksi intressiä satsata, vai siitä, että puoliso on minulle niin sopiva.

Yhä edelleen, kun hän keittää meille aamuisin kananmunia, hän piirtää munille hassut naamat, harvahampaan, silmälasit tai pitkät ripset. Ihan niin kuin ensimmäisenä yhteisenä aamuna.