Pitääkö lapsella olla oma huone? Raisan uusperheen neljä lasta jakavat yhteisen tilan – ja neljän hengen kerrossängyn!
Raisa Mattila rakensi kumppaninsa kanssa bonusperheen neljälle lapsille kerrossängyn yhteiseen lastenhuoneeseen. Yhteisessä huoneessa bonussisarukset klikkautuivat tiiviisti yhteen.
”Toukokuisena torstaina vuonna 2024 sain kumppaniltani pysäyttävän viestin kesken työpäiväni. Luulin, että hän oli lääkärissä rutiinikäynnillä. Vastaanotolla kumppanini oli kuullut sairastavansa syöpää.
Seuraavat viikot odotimme ennustetta ja hoitojen alkamista epätodellisissa tunnelmissa. Yksi asia oli kuitenkin äkkiä kristallinkirkas: muuttaisimme yhteen, niin pian kuin mahdollista.
Olimme seurustelleet kolmisen vuotta ja asuneet omissa kodeissamme parin korttelin päässä toisistamme. Kumpikin asui kaksiossa kahden lapsensa kanssa.
Vastustelin pitkään keskustelua yhteenmuutosta, sillä arkemme toimi erinomaisesti. Rakastin pölhöillä lasteni kanssa kotona kolmestaan, ja yhtä lailla rakastin yökyläilyjä koko jengillämme.
Toisaalta olin ikäni haaveillut, että jonakin päivänä minulla olisi valtava perhe saman katon alla. Rakkaani sairastuminen muistutti kliseisellä tavalla siitä, että tärkeimpiä haaveita ei välttämättä kannata siirtää kauas tulevaisuuteen.
Pari päivää diagnoosin jälkeen ajoimme ruotsalaiseen huonekalujättiin katselemaan keittiönkaapistoja, mutta emme keittiöömme. Meillä oli idea, jonka avulla kuusihenkinen perheemme mahtuisi asettumaan kaksioon.
Yhteenmuutossamme oli nimittäin pieni mutta: minulla ja kumppanillani oli omat omistuskaksiot. Emme halunneet tuhlata aikaa niiden myymiseen nykyisessä epävarmassa markkinatilanteessa. Muuttaisimme minun kotiini, kumppanini koti menisi kalustettuna vuokralle.
Istuimme kotini lastenhuoneen lattialle kynän ja paperin kanssa. Kumppanini piirsi aaneloselle hahmotelman neljän lapsen kiinteästä kerrossängystä.
Oma kotini sijaitsee 1920-luvun kivitalossa Helsingin itäisessä kantakaupungissa. Muutin sinne aikanaan lasteni isän kanssa. Päädyimme eroamaan, ja lunastin asunnon itselleni.
Aikakautensa arkkitehtuurille tyypillisesti asunnossani on kolme keskenään lähes samankokoista huonetta: keittiö, olohuone ja makuuhuone. Minä ja kumppanini nukumme olohuoneen alkovissa.
Valtava makuuhuone toimi jo ennestään lastenhuoneena. Suunnitelmamme oli tämä: rakentaisimme sinne kiinteän sängyn. Lapset saisivat sängyistä itselleen omat tilat, ja lattia vapautuisi kokonaan leikeille.
Olemme kumppanini kanssa aika kokeilunhaluisia. Lapsetkaan eivät vastustaneet ajatusta. Päinvastoin he olivat innoissaan sängystä, joka muistutti ruotsinlaivan hyttiä.
Ensimmäisenä iltana lapset kävivät nukkumapaikoista tietenkin nopean tehokkaan riidan.
Kumppanini ennuste selvisi hyväksi. Kesän lopulla pääsimme tuumasta toimeen.
Purimme huoneesta seinänlevyisen kiinteän vaatekaapin. Sen osista ja uutena hankkimistamme keittiönkaapeista rakensimme kerrossängyn. Syviin keittiönlaatikoihin mahtuu kunnolla tavaraa.
Viimeisenä hommana kannoimme lastenhuoneesta kierrätykseen kaksi irtosänkyä ja nostimme lattialla seilanneet kahden lapsen patjat kerrossänkyyn. Ensimmäisenä iltana lapset kävivät nukkumapaikoista tietenkin nopean tehokkaan riidan.
Sen jälkeen jokainen on vaikuttanut tyytyväiseltä omaansa. Lapsemme ovat iältään 10, 9, 6 ja 5. Riita puhkeaa legopalikoista ja kesken jäävistä leikeistä, ei juuri koskaan tilasta.
Enemmän kuin kaksi lasta yhdessä huoneessa on kuulemma jo lähes lastensuojeluasia.
Nettikeskustelujen mukaan jokainen lapsi tarvitsee kuitenkin ehdottomasti oman huoneen. Enemmän kuin kaksi lasta yhdessä huoneessa on kuulemma jo lähes lastensuojeluasia.
Minua asenne huvittaa. Keksin hetkessä viisi todennäköisempää trauman aiheuttajaa lapsilleni kuin nukkuminen puusepän viimeistelemässä mittatilaussängyssä.
Asumisen vakiintuneet normit vaikuttavat silti ajatteluuni. Kun kerron uusille ihmisille asuvani kuudella hengellä kaksiossa, mainitsen aina, että lastenhuone on valtava. Kirjoitin tiedon myös tämän jutun alkuun. Huone on pitkälti toistakymmentä neliötä! Emme ole sulloneet lapsia kopperoon!
Asumisen valintoja eivät säätele lait. Kuitenkin meillä vallitsee vankka sosiaalinen ja kulttuurinen normi lasten omista huoneista, sanoo asumisen historiaa tunteva arkkitehti Sanna Meriläinen.
Normi ei tosin ole kovin vanhaa perua. 1900-luvun alussa jopa kaupunkien varakkaiden säätyläisperheiden kodeissa oli tavallisesti useammalle lapselle yksi lastenhuone, Meriläinen kertoo.
Valokuvat 1800- ja 1900-lukujen taitteen hienoista kerrostaloasunnoista kertovat, että iso osa kodin huoneista oli tarkoitettu aikuisten keskinäiseen seurusteluun.
”Näin voi päätellä huoneiden nimistä. Kodissa saattoi olla esimerkiksi salonki, herrainhuone, ruokailuhuone ja vanhempien makuuhuone. Keittiön takana sitten sijaitsivat pienemmät huoneet: palvelijanhuone ja lastenhuone.”
Omat huoneet muuttuivat aidosti normiksi vasta 60- ja 70-luvuilla, kun muutto lähiöihin alkoi ja asuntojen koko kasvoi.
Koti ei ollut perheen yksityinen tila vaan edustamista ja arvovaltaisten vieraiden kutsumista varten.
1900-luvun alkuvuosikymmeninä kaupunkien työläisperheet taas elivät aineellisessa puutteessa tavallisesti ahtaissa asunnoissa, esimerkiksi hellahuoneissa. Vaikka perheet olivat isoja ja kodit pieniä, niissä asui tavallisesti myös alivuokralaisia.
Ahtaasti asuminen alkoi vähitellen herättää huolta. Moderni aika synnytti nimittäin ajatuksen, että perheenjäsenet tarvitsivat moraalisista ja hygieenisistä syistä omia henkilökohtaisia tiloja.
”1930- ja 40-lukujen arkkitehtuurioppaat kertovat, millainen on hyvän asumisen ideaali: keittiö ja makuuhuoneet pitää erottaa omiksi tiloikseen ja jokaisella asukkaalla pitää olla yksityistä tilaa.”
Käytännössä ihanne ei toteutunut vielä 1950-luvullakaan, sillä asunnot olivat ahtaita ja suurten ikäluokkien syntymän vuoksi lapsia kasvoi perheissä ennätysmäärä.
Omat huoneet muuttuivat aidosti normiksi vasta 60- ja 70-luvuilla, kun muutto lähiöihin alkoi ja asuntojen koko kasvoi. Elintason nousu ja perhekokojen pieneneminen liittyvät nekin asiaan.
”On ihan eri asia pohtia omia huoneita kahdelle kuin kahdeksalle lapselle.”
Normi omista huoneista on edelleen varsin vahva, Meriläinen sanoo.
”Ihmiset perustelevat muuttamistaan tarpeella saada yksikin huone lisää. Perheet ovat toisin sanoen valmiita vaihtamaan tästä syystä asuntoaan.”
Kulttuurissamme arvostetaan yksityisyyttä. Emme sankoin joukoin pohdi kysymystä, mitä erillisyys muusta perheestä tekee omassa huoneessaan kasvavalle lapselle. Entä jos hänellä on siellä yksinäinen olo?
Sen sijaan minäkin olen haastatellut lastenpsykiatria selvittääkseni, mitä oman huoneen puute merkitsee sisaruksen kanssa samassa tilassa nukkuvalle lapselle. Ei välttämättä mitään, vastaus kuului. Oman tilan ei tarvitse olla kokonainen huone.
Hyvä, sillä kaupunkiasuminen on jopa maailmanlaajuinen megatrendi. Töiden perässä kaupunkeihin muuttavat perheet eivät välttämättä kuitenkaan löydä itselleen sopivaa kotia, jos normi lasten omista huoneista on vahva.
”Kun eri normit joutuvat keskenään hankaukseen, ihmiset ryhtyvät tasapainoilemaan niiden välillä. Perhe saattaa miettiä, onko lopulta niin tärkeää saada lisää tilaa, mehän vietämme paljon aikaa yhdessä."
Luultavasti perheydyimme yhteisessä kodissa nopeasti juuri siksi, ettei kenelläkään ollut mahdollisuutta sulkeutua oven taa.
Viime aikoina mediassa ovat silti toistuvasti päässeet ääneen ihmiset, jotka kokevat olevansa asuntomarkkinoiden poikkeustilan vuoksi loukussa vääränkokoisissa omistusasunnoissaan.
En halua irvailla kenenkään murheille. Asuminen itse valitussa omistusasunnossa tuskin kuitenkaan on kohtaloista karmein. Mekin ajattelimme silti alusta asti muuttavamme jossain vaiheessa isompaan kotiin. Se auttoi osaltaan sopeutumaan.
Varmistimme jokaiselle lapselle oman tilan sopimalla, että toisen sänkyyn ei saa mennä ilman lupaa. Omissa laatikoissa sängyn alla säilyvät kunkin aarteet, kuten avainkokoelma ja korut.
Lapset ovat meillä puolet ajasta. Toisen puolen he asuvat toisissa kodeissaan. Tilanteemme on siis erilainen kuin perheissä, joissa kaikki ovat samoissa pienissä neliöissä koko ajan. Minulla ja kumppanillani on mahdollisuus sekä siivota että sekstailla rauhassa, kun lapset ovat muualla.
Lempihetkiäni ovat vaihtopäivien illat, joina lapset saapuvat meille. Silloin saan monesti todistaa maailman söpöintä näkyä: neljä pientä selkää vieretysten legopöydän ääressä. Kenelläkään ei ole kiire omiin puuhiinsa.
Luultavasti perheydyimme yhteisessä kodissa nopeasti juuri siksi, ettei kenelläkään ollut mahdollisuutta sulkeutua oven taa. Yhteinen aika kaikkien kesken on tuntunut hyvin arvokkaalta, kun muuton alkusysäys oli vakava sairaus.
Lasten yhteinen huone voi kieltämättä olla hankala konsepti, jos kaksi koululaista tulee kotiin yhdeltä iltapäivällä ja tuo mukanaan kaverinsa koko päiväksi. Meillä kumpikaan isommista ei ole valittanut asiasta. Tarvittaessa he ovat jakautuneet: toisen jengi lastenhuoneeseen, toisen olohuoneeseen. Osa kavereista ja puuhista on yhteisiä.
Ja onhan lapsillamme toisetkin kodit. Yhdeksänvuotiaani on kutsunut toisinaan ystäviään ”käty-yökylään” eli kotiimme yöksi silloin, kun meillä on koti tyhjänä viikonlopun muista lapsista. Hänelle on tärkeää etenkin se, ettei oma biologinen pikkuveli ole paikalla. Bonussiskonsa hän on sen sijaan kutsunut vapaaehtoisesti yökylään toiseen kotiinsa.
Jo ihan lähitulevaisuudessa meillä kuitenkin asuu teinejä. He tarvitsevat enemmän vähintään henkistä tilaa kuin pikkulapset. Jos teini ei saa sitä minikodissa, hän luultavasti hengailee mieluiten kodin ulkopuolella. Puhumattakaan siitä, että hän kutsuisi kotiin kaverinsakin.
Siksi mekin muutamme varmasti joskus. Arjen parhaita hetkiä ovat nimittäin illat, kun lasten ystävät haluavat jäädä syömään leikkien jälkeen.”
Raisan 3 vinkkiä oman tilan luomiseen
- Jos lapsella ei ole omaa huonetta, järjestä hänelle lipasto, hylly tai sängyn alle laatikko henkilökohtaisille aarteille, kuten hienoille kiville, päiväkirjoille ja muulle tärkeälle.
- Sovi, koska lapsi saa kutsua kaverinsa yökylään ilman, että sisarukset ovat paikalla. Tai kerro, koska teini saa koko kämpän käyttöönsä illaksi tai edes pariksi tunniksi.
- Pohdi, miten nukkuminen järjestyisi jaetussa huoneessa niin, ettei kukaan pysty kurkkimaan sängyistään toisten sänkyihin. Se lisää yksityisyyden tunnetta.
