Isä oli kuolemaisillaan. Paula Punsár seisoi laiturilla yksin ja tuijotti hiljaiselle merelle. Äkkiä taivaalle ilmestyi vanha päästään jo harmaantunut merikotka, joka liiteli verkkaisesti ympyrää hänen yläpuolellaan. Sitten suuri lintu laskeutui läheisen puun oksalle.

– Siinä me tuijotimme hetken toisiamme kuin kaksi vanhaa ystävää, Paula muistelee haikeana.

Kohtaaminen merikotkan kanssa on yksi esimerkki niistä asioista ja tapahtumista, jotka pitävät Paulan kiinni Petussa, yhdeksän hehtaarin kokoisessa saaressa Salon Särkisalossa.

– Tuo merikotka ja se meidän välinen yhteys – näitä asioita on todella vaikea edes selittää kenellekään, ne ovat niin ainutlaatuisia.

Ainutlaatuinen oli myös kohtaaminen itse saaren ja siellä olevan mökin kanssa. Paula asui vielä joitain vuosia sitten Pöytyällä, ei lähelläkään merta.

– Ikävä merta ja rakkaus merenkäyntiin olivat kuitenkin kulkeneet mukanani ihan lapsesta lähtien. Olen merenkävijöiden sukua, viettänyt lapsuuteni mökillä Raahessa. Isoisäni oli meripartiopäällikkö ja isoäitini suku oli kotoisin Nauvosta.

Elämä kuitenkin kuljetti Paulan pois rannoilta. Vasta kun lapset kasvoivat aikuisiksi ja hän jäi yksin, unelma merenrantapaikasta sai siivet.

– Kun näin tämän paikan myynti-ilmoituksen, tiesin, että se on tässä.

Paikka on täynnä entisaikojen merenkäynti-idylliä: punamultainen 1890-luvulla kallion päälle rakennettu hirsimökki, joka tuijottaa arvokkaasti merelle. Meri on ollut pettulaisille elinehto vuosisatojen ajan. Lossiyhteys saarelle saatiin vasta 1980-luvulla.

Sitä ennen saaressa oli muutamia mökkejä, mutta sen historiaa ovat värittäneet muun muassa suurmiesten jahtireissut sekä läheisen kalkkikaivoksen läsnäolo. Saarella on ollut myös aikanaan oma koulu.

Myös Paulan talolla on värikäs historia. Sen rakennutti aikanaan merikapteeni Troberg eläkepäiviensä tyyssijaksi, mutta talo päätyi lopulta sisällissodan aikoihin torppariperheen kodiksi. Myöhemmin se muutettiin vakituisesta asunnosta mökkikiinteistöksi, jona se palvelikin aivan näihin päiviin asti. Paula halusi muuttaa kuitenkin talon jälleen vakituiseksi asunnoksi.

Menneet vuosikymmenet ja niiden tunnelma ovat läsnä myös talon sisustuksessa. Paula on halunnut säilyttää talon historian näkyvillä: muun muassa kuistin lattialankkujen alta löytyneet puiset vanhat esineet saavat kylpeä auringossa ikkunalaudalla.

Myös hänen oman sukunsa historia on näkyvästi esillä tauluissa ja esineissä.

Vikafars-nimisen tilan pihapiiriin kuuluu päärakennuksen lisäksi uusi saunamökki, jossa sijaitsee sauna-, suihku-, ja kodinhoitotilat. Sen Paula rakensi yhdessä kumppaninsa Kimmo Palomäen kanssa muutama vuosi sitten.

– Pyrimme värityksen ja mallin kanssa siihen, että talo näyttäisi mahdollisimman vähän uudisrakennukselta, ja pikemminkin siltä, kuin se olisi aina ollut siinä.

Syy, miksi pesutilat tehtiin erilliseen mökkiin, oli selkeä.

– Halusin säilyttää päärakennuksen mahdollisimman pitkälle juuri sellaisena kuin se on. Olemme tehneet sinne uuden sisävessan, mutta pyrimme tekemään sen niin, että se istuisi luonnollisesti vanhaan kokonaisuuteen.

Pihapiiriin kuuluu saunamökin lisäksi vanha navetta, pari ulkohuussia, kesälampaiden laidun, kanala, rantasauna sekä vanha suolahuone, jonne Paula on sisustanut tilat hänen ja Kimmon lasten ja lastenlasten vierailuja varten.

Ja sitten on se venevaja. Paula istahtaa veneiden ja kalastustarvikkeiden keskelle ja alkaa puhua.

– Syksyllä, kun ulkona on koleaa ja myrskyistä, tulen venevajaan ja sytytän myrskylyhdyt. Istun täällä yksinäni ja tunnen, että olen turvassa. Tämä tunnelma, entisaikojen merenkäynnin ankaruus ja ympärilläni veneitä suojaavat seinät… sitä tunnetta on vaikea selittää, Paula kertoo.

– Vaikka kuulostaakin vähän naiivilta, täällä pystyn parhaiten kuvittelemaan entisaikojen saaristolaisten elämän ankaruuden ja kauneuden.

Elämä toi ankaruutta myös Paulan eteen. Vähän ennen kuin hän löysi Vikafarsin, hän kuuli lääkäriltään diagnoosin rintasyövästä. Siitä alkoi pitkä ja kivinen tie.

– Ilman tätä paikkaa en olisi siitä selvinnyt, olen varma siitä, Paula sanoo.

Ennen sairautta hänellä oli toimiva leipomoalan yritys. Kun paljastui, ettei syöpää selätetä ihan hetkessä, piti yritykselle järjestää uusi ja toimiva johto.

– Olin vuoden poissa leipomosta ja kun palasin, tajusin, että yrityksen asiat eivät ole enää kuten niiden pitäisi.

Ongelmat yrityksen kanssa sekä myöhemmin vielä epäonnistunut ja krooniseen tulehdukseen johtanut leikkaus löi monta kertaa kasvoille. Juuri niinä hetkinä Pettu toi lohdutusta.

– Kun ajoin työviikon jälkeen kohti saarta, jo Perniön kohdalla parikymmentä kilometriä ennen lossia saatoin tuntea, miten pystyin taas hengittämään. Aivan kuin olisin siirtynyt todellisuudesta toiseen. Viimeistään kun lossi jätti minut saareen ja yhteys mantereeseen katkesi, olin onnellinen.

Tällä hetkellä Paula on Petun vakituinen asukas.

Pettu on pieni saari, siellä asuu vakituisesti vain kolmetoista henkilöä. Mökkejä siellä on noin 150. Kuten yleensä vastaavilla paikoilla, vakituiset asukkaat muodostavat tiiviin yhteisön.

– Niin se on täälläkin, ja niin se on vähän pakkokin olla. Ei täältä juosta kauppaan yhden maitopurkin takia. Täältä soitetaan jollekin jonka tiedetään olevan kaupungissa käymässä ja pyydetään tuomaan maitoa samalla, Paula kertoo.

Tiivis yhteisö ei välttämättä sovi kaikille, mutta Paula sanoo sen tuovan turvaa.

– Jos et kuule naapuristasi muutamaan päivään, hänen luokseen mennään käymään ja kysymään mitä kuuluu.

Yhteisön toinen – hauskakin – piirre liittyy tiedonkulkuun.

– Kimmo sai jokin aika sitten ylinopeussakot matkalla Pettuun. Kun pääsimme lossille, saaresta tuli jo puhelu, jossa kysyttiin kuinka paljon sakkoa tuli. Tieto kulkee nopeasti, Paula nauraa.

Lossilla on muutoinkin suuri merkitys saarelaisten turvallisuudelle. Kuskit tuntevat tutut autot ja kun alukseen ilmestyy hämärän oloinen ajoneuvo, siitä osataan informoida.

Saaristolaiselämään kuuluvat luonnollisena osana tietysti meri ja sen lainalaisuudet, mutta myös eläimet ja ympäröivä luonto. Huonot kalakaudet voivat kertoa kalakantojen romahtamisesta, tai sitten rannoilla puhisevasta hylkeestä.

Eläintarinoita näillä kalliolla riittää. Milloin on rannalta löytyy jäihin uponnut peura, milloin on lemmikkikana karussa.

– Olin aivan varma, että kun kahteen päivään kanaa ei näkynyt, se olisi päätynyt jonkun toisen eläimen suihin. Mitä vielä, muutaman päivän jälkeen kana kipitti tontin takaa metsäistä mäkeä alas ja kaakatti kuin kertoakseen ylpeänä reissustaan.

Paulan lemmikkikanat kukkoineen ovatkin hyvin sosiaalisia tapauksia.

– Nämä toimivat assistentteina ihan missä toimessa tahansa. Mitään täällä et voi tehdä niin, etteivätkö ne olisi neuvomassa, Kimmo hihkaisee vierestä.

Monimuotoisen eläinkannan lisäksi saaressa on mielenkiintoinen puusto. Eri puulajikkeita löytyy 42 kappaletta.

Palataan kohtaamiseen vanhan merikotkan kanssa. Parin päivän kuluttua tapauksesta Paulan isä nukkui pois. Kului päiviä. Paula istui torpan portailla yöpuvussaan ja lopen väsyneenä. Puhelin soi ja luurin toisesta päästä kuului naapurin sanat:

– Pistä vaatteet päälle, tulen hakemaan sinut. Sinä tarvitset nyt piristystä.

Ja Paula totteli, kuten saaressa kuuluukin.