En ole vielä tähän ikään mennessä oppinut, miksi lasten hiukset takkuuntuvat helpommin kuin aikuisten. Minä ja alle kymmenenvuotiaat tyttäreni käytämme samoja hiustenhoitotuotteita. He harjaavat hiuksiaan päivittäin, minä huomattavasti harvemmin, ja silti vain tyttöjen triljoona hiusta onnistuvat saamaan itsensä käsittämättömään solmuun koulupäivän aikana.

Ehkä lasten hiukset ovat erilaista materiaalia, vähän niin kuin untuvikkopohjalta, että ne tykkäävät ryhmittyä turvallisiksi könteiksi?

Tai ehkä ne ovat vielä sellaisessa etsikkovaiheessa: eivät tunne kantajaansa tarpeeksi hyvin eivätkä siksi pysy lasten välituntisinkoilussa perässä? Tai ehkä lapset nukkuvat päätään käännelleen ja kutovat samalla niskaan takkukasaa äidin selvitettäväksi?

Minä kyllä muistan, millaiselta se takku niskassa tuntui. En koskaan ymmärtänyt, mitä varten kampoja oli olemassa, koska ne jäivät vain hiuksiin kiinni. Kerran viikossa, saunapäivänä, äiti istutti meidät neljä siskosta peräkkäin keittiöjakkaralle ja harjasi reippain ottein kaikkien hiukset kuntoon. Jos eivät toisetkaan itkeneet, niin en sitten minäkään. Se kasvatti luonnetta.

Muistan sen aina, kun nyt tartun hiusharjaan ja alan selvittää pikkuneitien hiuksia. Olen luvannut itselleni, että olen hellä, mutta se vie aikaa ja silti kuulemma sattuu.

Tai ehkä tyttäreni ovat perineet isoisältään eli isältäni Impalta ainutlaatuisen piirteen: hän nimittäin väitti, että hänen tuntoaistinsa ylettyy ihan hiusten latvoihin saakka. Muistan myös ajan, jolloin uskoin sen olevan totta. Kun äiti silloin tällöin leikkasi isän pitkäksi kasvanutta tukkaa, Imppa voihki ja uikutti rakasta takatukkaa menettäessään. Ja kaikilla oli hirvittävän hauskaa.

Hilma ja Helga ovat nyt seitsemän- ja yhdeksänvuotiaita. Kun aamuisin on kiire kouluun, mieheni Tuukka yleensä istuu jo autossa, kun minä ja tytöt etsimme sitä tietynväristä hiuslenkkiä ja harjaamme takkuja suoriksi, nopeasti mutta mahdollisimman hellästi.

Siinä kiireessä en aina muista, miten tärkeää se on. Joka kerta, kun saan palmikon tai poninhännän valmiiksi pienen mutta jo niin ison tyttäreni päähän, sydämessä muljahtaa. Käyn läpi koko elämäni, nuken letittämisestä ja oman äidin takkujen selvittämisestä niihin hetkiin, kun omien lasteni vauvakiehkurat ovat vähitellen muuttuneet takkutukiksi, joille todellakin on väliä, miten ne letitetään.

Ja minä saan olla se ykköstyyppi, joka sen toteuttaa. Pieni arkinen hetki mutta äidille niin tärkeä.