Voihan peura! Kasveja rohmuavat kauriit ovat yleisiä vieraita pihoissa: ”Lähes päivittäin meiltä kysellään torjuntakeinoja”

Tontin rajojen valelu verellä. Radio huutamassa läpi yön. Hiustuppoja sullottuna vanhoihin sukkahousuihin. Koko puutarhan kietominen keltaisen muovinauhan sisään. Hikisiä sukkia, saippuapaloja ja vanhoja deodoranttipulloja roikkumassa pihapuissa. Tuulessa hulmuavia keppien nokkaan kiinnitettyjä jätesäkkejä ja kalkattavia tuulikelloja, liike- tai lämpötunnistimella toimivia ultraäänilaitteita ja kirkkaita valoja. Ihmisen kekseliäisyys on koetuksella, kun tarkoituksena on karkottaa kauriita puutarhasta.

Hermotkin ovat usein koetuksella, sillä kauriskannat ovat monin paikoin Suomea kasvaneet räjähdysmäisesti viime vuosien aikana. Puutarhoissa tämä tarkoittaa tuhottomasti parempiin suihin päätyneitä kukkia, nuppuja, silmuja, versoja, oksankärkiä, hedelmiä ja marjoja. Monet ainakin ihmiselle hengenvaaralliset lajitkin kuten marjakuuset tuntuvat kuuluvan kaupunkipihoilla vierailevien pienten hirvieläinten perusruokavalioon. Kaurissonnit myös hankaavat ja puskevat pihapuita sarvillaan niin raisusti, että puut vikuuntuvat ja kärsivät esimerkiksi lahovaurioista.

Vaikka kauriit ovat saaliseläimiä ja siksi perusluonteeltaan varovaisia ja arkoja, ne ovat myös oppivaisia. Kun niille selviää, ettei vaara olekaan todellinen, ne tottuvat erilaisiin torjuntakeinoihin nopeasti. Tästä syystä ne voivat viitata kintaalla ihmisenkin läsnäololle.

Tuoreita kasvituhoja tutkiessa alkaa hautoa ajatusta, onko tässä puutarhaharrastuksessa enää mitään mieltä. Miksi istuttaa uusia taimia vain siksi, että ne tarjoavat lähiympäristön kauriille tuoreita makuelämyksiä? Turussa toimivan puutarhamyymälä Viherlassilan omistaja Mika Lassila kertoo, että osa asiakkaista jättää jo uusia istutuksia tekemättä siksi, että niistä tulee hetkessä kauriinruokaa.

– Puutarhaihmiset ovat epätoivoisia. Lähes päivittäin meiltä kysellään torjuntakeinoja tai ehdotuksia kasveista, jotka saisivat olla rauhassa kauriilta. Omalla mökkipihallani Naantalissa on auttanut merenrantatontin aitaus, mutta jokunen kauris silti tulee jäitä pitkin.

Tämän vuoden keväänä Espoon Puutarhayhdistyksen puheenjohtaja Leena Kauppila vaatikin mielipidekirjoituksessaan, että kauriskantaa on pakko pystyä vähentämään. Hän on todistanut metsäkauriiden aikaansaannoksia ensin kesämökillään Hiittisten saarella Lounais-Suomessa ja viime vuosina myös kotipihallaan Espoossa. Kaikenlaisia vippaskonsteja kauriiden karkottamiseksi on tullut kokeiltua, turhaan.

Luontoihmisenä häntä surettaa puutarhakasvien lisäksi myös se, mitä tuhoa kauriit tekevät luonnonkukille. Esimerkiksi maitohorsmien kukat ovat kauriiden kansoittamilla alueilla paikoin kokonaan kadonneet. Ne ovat tärkeitä mesikasveja pölyttäjille, joiden joukkokadosta ollaan huolissaan.

Kauristuhot eivät tietenkään ole eläinten itsensä syytä. Nehän vain haluavat elää rauhallisilla ja viihtyisillä alueilla ja syödä sitä, mikä milloinkin maistuu niiden suussa parhaalta ja mitä on helposti saatavilla. Kauriit ovat valikoivia ravinnonkäyttäjiä, ja niiden ruokailu perustuu ahkeraan maisteluun. Puutarhat ovat niille matalan kynnyksen herkkupuoteja. Internetistä löytyy lukuisia toisistaan hyvinkin poikkeavia listoja kasveista, joihin kauriiden ei sanota koskevan. Käytäntö on kuitenkin osoittanut, että melkein mikä tahansa niistäkin voi kutkuttaa kauriin makuhermoja.

Tutkitusti ainoastaan korkea aita estää kauriiden kulkemisen. Pohjoisamerikkalaisessa tutkimuksessa todettiin, että vasta 2,4-metrinen verkkoaita on riittävän korkea. Mutta ei sellaisen pystyttäminen kaupunkialueilla ole yleensä edes sallittua.

Kevyempi aita tai kulkua ohjaavat esteet voivat auttaa, jos kauriit eivät ole jo ehtineet tottua kulkemaan alueella. Hirvieläimillä on kuitenkin maastossa ikiaikaisia reittejä, joita pitkin ne ovat tallanneet sukupolvien ajan. Siksi yhtä lailla hirvet kuin kauriitkin saattavat jatkaa hyvin päättäväisesti tuttujen polkujensa seuraamista ihmisen estelyistä huolimatta.

Kun kaurisongelmaan vähänkään perehtyy, käy nopeasti ilmi, että syyllinen tuijottaa takaisin peilistä. Tämä sotku on ihmisen aikaansaannosta, ja meidän käsissämme on myös sen selvittäminen.

Suomen luonnossa elää viisi hirvieläintä. Niitä kaikkia yhdistää se, että ne ovat vannoutuneita vegetaristeja eli kasvissyöjiä. Ne syövät luonnosta mustikoita ja muita varpukasveja sekä puiden nuoria oksa- ja latvakasvustoja, naavaa ja jäkälää. Hirvieläimillä on pitkät sorkkajalat, joilla pääsee tarvittaessa pinkomaan petoja pakoon vauhdilla tai kahlaamaan lumessa. Urospuolisten hirvieläinten varustukseen kuuluvat myös luiset sarvet, jotka kasvavat joka vuosi uudelleen. Suurin hirvieläimistä on hirvi, josta on harvoin haittaa puutarhassa. Metsäpeurat ja niiden pohjoiset lähisukulaiset porotkin pysyttelevät yleensä metsäalueiden puolella.

Puutarhoissa vierailevat hirvieläimet ovat yleensä joko valkohäntäkauriita tai metsäkauriita, joskus paljon niitä harvinaisempia täpläkauriita. Niin, kauriita. Vaikka näitä hirvieläimiä usein sanotaankin peuroiksi, nisäkäsnimistölautakunnan suosituksen mukaan niitä tulisi kutsua kauriiksi ja varata ikivanhaa perua oleva peura-sana vain Suomen alkuperäislajille metsäpeuralle.

Laukonpeura, valkohäntäkauriiden ensimmäinen suomenkielinen nimi, paljastaa lajin suomalaisen historian, sillä maan koko nykyinen valkohäntäkauriskanta on peräisin Vesilahdella sijaitsevasta Laukon kartanosta. 1900-luvun alussa Suomen hirvikanta oli yltiöpäisen metsästyksen takia henkitoreissaan, vain muutama sata yksilöä. Tämän seurauksena joukko Yhdysvaltojen Minnesotaan asettuneita suomalaissiirtolaisia päätti 1930-luvulla auttaa entistä kotimaataan ja lahjoittaa sille uusia riistaeläimiä, valkohäntäkauriita.

Nykypäivänä tällainen toiminta ei tulisi kuuloonkaan, sillä ymmärrys vieraslajien eli ihmisten levittämien kasvien ja eläinten aiheuttamista haitoista on onneksi kasvanut. Laukon kartanolle asti lahjaeläimistä selvisi hengissä vain yksi valkohäntäkaurisuros ja kolme naarasvasaa. Myöhemmin valkohäntäkauriiden lauma vapautettiin luontoon. Koska petoeläimetkin olivat käyneet vähiin, uudelle vieraslajille oli reviirit avoimina.

Siis lisääntykää ja täyttäkää maa? Todellisuudessa valkohäntien määrä pysytteli kuitenkin vuosikymmeniä pienenä, sillä eivät meidän olomme oikeasti olleet niille kovin otolliset. Talvikin on monilla alueilla liian luminen niille.

– Kannat alkoivat vähitellen kasvaa vasta 1960-luvulla, kun eläimiä ryhdyttiin ruokkimaan talvisin nälkiintymisen ehkäisemiksi, Luonnonvarakeskuksen hirvieläimiin perehtynyt erikoistutkija Juho Matala toteaa.

Hänen mielestään on selvää, että ruokinta on suurin syy kauriskantojen kasvuun. Sitä mukaa kun kauriit ovat levittäytyneet uusille alueille, niitä on alettu ruokkia. Hyvinsyöneet eläimet lisääntyvät reippaasti, ja niiden poikasillakin on otolliset olosuhteet säilyä hengissä ja varttua aikuisiksi. On ihan tavallista, että nykyään kaurisemot synnyttävät yhden jälkeläisen sijasta kaksi tai kolme poikasta kerralla.

– Jotkut syöttävät söpöjä sorkkaeläimiä siinä missä pikkulintujakin, mutta metsästys on toki se ehdottomasti yleisin motiivi.

Keskimääräinen ruokintamäärä on 600 kiloa metsästäjää kohden. Se tekee yhteensä yli 17 miljoonaa kiloa. Kun yhden kauriin ravinnontarve on vajaat kaksi kiloa vuorokaudessa, 50 000 kaurista pärjäisi pelkän ruokinnan varassa koko talvikauden. Kesällä ruokaa löytyy luonnon lisäksi riistapelloilta, joille on varattu enemmän pinta-alaa kuin vaikkapa perunanviljelylle.

Kestävyyden näkökulmasta voisi kysyä, miten järkevää hupenevien luonnonvarojen käyttöä kauriiden ruokintaan tarkoitettujen rehutonnien ja riistapeltojen siemensekoitusten tuottaminen on.

Vielä kolmisenkymmentä vuotta sitten valkohäntäkauriiden talvikanta oli noin 20 000. Kaksikymmentä vuotta eteenpäin, ja valkohäntiä laskettiin 50 000. Tuoreimpien tietojen mukaan Suomessa on valkohäntäkauriita jo 125 000 yksilöä. Kymmenessä vuodessa kanta on enemmän kuin tuplaantunut. Metsäkauriiden määriä ei tilastoida yhtä tarkasti, mutta Matalan mukaan saalis- ja kolaritilastoista voi päätellä, että niiden kanta kasvaa todennäköisesti samaa rataa. Metsäkaurissaaliit ovat nyt nelinkertaiset vuoteen 2015 verrattuna, ja kannan koko voi olla lähemmäs 100 000 yksilöä. Täpläkauriit ovat valkohäntäkauriiden lailla Suomessa tarhatuista yksilöistä peräisin olevia vieraslajeja, mutta niiden kanta on pysynyt pienehkönä.

Lisää ilveksiä ja susia, siinäkö luonnonmukainen ratkaisu kauriskannan kasvun nitistämiseen? Ei yksinomaan auta, Juho Matala torppaa. Vaikka petoeläimet kulkevatkin kauriiden perässä uusille alueille, ei luonto yksinään kykene mitenkään leikkaamaan nykyisiä kauriskantoja riittävästi. Lisäksi tarvitaan suunnitelmallista metsästystä ja jos ei ruokinnan lopettamista, niin ainakin sen merkittävää vähentämistä ja ruokintakauden lyhentämistä. Ilmastonmuutoksen myötä kauriilla olisi luonnossakin yhä enemmän syötävää tarjolla, kun leutoina talvina maa on pitkään paljaana.

3 puutarhoissa vierailevaa kaurista

Täpläkauris (Dama dama)

Lähes samaa kokoluokkaa valkohäntäkauriin kanssa. Punertavanruskeassa värityksessä vaaleita täpliä, peräpeili vaalea. Talviväritys tummanruskea. Pukeilla kookkaat, lapiomaiset sarvet. Pieniä erillisiä kantoja Etelä-Hämeessä, Uudellamaalla, Satakunnassa ja Varsinais-Suomessa.

Metsäkauris (Capreolus capreolus)

Siroin ja pienin kaurislaji on säkäkorkeudeltaan vain 65–75-senttinen ja 15–35-kiloinen. Se on väriltään punertavanruskea, talvella kellertävän harmaa. Vaalea peräpeili jatkuu reisien takasivuille, häntä on huomaamaton töpö. Sorkan pituus selvästi alle 6 cm. Kannat ovat tiheimmät maan lounais- ja eteläosissa.

Valkohäntäkauris (Odocoileus virginianus)

Säkäkorkeus on 90–115 cm. Naaraat ovat 60–90-kiloisia, pukit 90–150-kiloisia. Koostaan huolimatta valkohännät ovat ketteriä liikkeissään. Paras tuntomerkki on koon lisäksi pitkähkö häntä, jonka eläin paetessaan nostaa pystyyn ja joka alhaalla ollessaan muodostaa vaalean peräpeilin kanssa v-kuvion. Väritys on kesällä punaruskea, syksyllä vaaleanharmaa. Sorkan pituus on 7–12 cm. Kannat ovat tiheimmät maan lounais- ja eteläosissa.

Lähteet: Juho Matalan, Leena Kauppilan ja Mika Lassilan haastatteluiden lisäksi myös riistakeskus.fi; vieraslajit.fi; Suomen hirvieläimet (Luomus.fi) ja Hannu Ahokas: Vieraslajikauriit, voimakas kasvillisuuden valintatekijä (Lutukka 37/21)