Hitsaajana työskentelevä Petri tekee koruja mitä erikoisemmista materiaaleista: ”Kerran asiakas halusi korun isänsä sydämen tekoläpästä”
Petri Muuttorannan, 52, elämään tuli äkkipysähdys, joka laittoi hänet miettimään arvojaan: ”Olen yrittänyt rauhoittua, ottaa omaa aikaa ja päästä vähemmällä työllä. Koruja tekemällä saan tyhjennettyä päätä, kun joudun keskittymään ja miettimään.”
Kun Petri Muuttoranta kesällä 2023 löysi laatikollisen aiemmin tekemiään hopeakorupohjia, hän keksi yhdistää niihin kalannahkaa. Sitä oli jäänyt yli omatekoisista uistimista. Kokeilu sytytti aivan uuden kipinän parikymppisenä alkaneeseen koruharrastukseen. Ratkaisevaa oli, että mukaan sai yhdistettyä luonnon ja käsissä syntyi jotain ennennäkemätöntä.
Petri, miten harrastuksesi sai alkunsa?
Olen käynyt kalalla poikasesta asti ja tehnyt kaikkea erikoista uistinpuolella. Ensimmäisen uistimeni tein teini-ikäisenä, koska minulla ei ollut varaa ostaa niitä. Tein sen harjanvarresta ja maalasin äidin kynsilakoilla. Kalannahkaa keksin käyttää 2000-luvun nurkilla, kun sain uistellessa pikkuahvenen. Silloin kirjoissa tai internetissä ei ollut ohjeita kalannahan käsittelyyn, joten olen kokeillut, erehtynyt ja heittänyt paljon kokeiluja roskiin. Joskus nahat ovat pilaantuneet, joskus lakat ja maalit eivät ole käyneet yhteen.
Hopea- ja pronssikoruja olen tehnyt aiemmin silloin tällöin siitä asti, kun kävin vuonna 1993 kansalaisopiston korukurssin. Kun olin armeijan jälkeen työttömänä, minut työllistettiin vuodeksi lasten ja nuorten taidekouluun. Siellä pomoni oli hopeaseppä ja opetti minut työstämään hopeaa. Kalannahan liittäminen koruihin on innostanut harrastukseen kunnolla.
”Kalannahkaa keksin käyttää 2000-luvun nurkilla, kun sain uistellessa pikkuahvenen.”
”Puusormuksen sahaan ja pyörittelen käsissä, vaikka moni käyttäisi sorvia. Silloin uskallan sanoa, että koru on käsin tehty.”
Miten korusi syntyvät?
Olen sen verran masokisti, että teen mahdollisimman paljon käsin. Esimerkiksi puusormuksen sahaan ja pyörittelen käsissä, vaikka moni käyttäisi sorvia. Silloin uskallan sanoa, että koru on käsin tehty.
Liikun paljon metsissä kahden koiramme kanssa, ja etsin sieltä korutarpeita, kuten lehtiä tai kuivia oksia. Minulla on aina mukana joku pussi tai rasia, johon voin ottaa niitä talteen. Ensimmäisenä yhdistin kalannahkaan sammalta. Olen käyttänyt myös ainakin hiekkaa, granaattia, pieniä kukkasia ja talventörröttäjiä.
En tee suunnitelmia, vaan ideat vain pälkähtävät mieleeni. Olen tehnyt korupohjia valmiiksi ja aloitan yleensä laittamalla pohjaan nahan. Sitten ryhdyn sommittelemaan korua mukavan näköiseksi. Minulla on esimerkiksi kuivuneita ja tuoreita kukkia monessa laatikossa. Kun kaikki osat alkavat olla kohdillaan, liimaan ne kiinni ja laitan päälle lakkaa.
Teen yleensä vain muutaman samanlaisen korun, joissa makustelen ideaa. Sitten teen taas jotain uutta. Nyt sain paljon ahventa, ja tein sen evistä korviksia.
”Olin ennen työhullu, mutta pari vuotta sitten elämässäni tapahtui pysähdys.”
Miten korujen tekeminen on muuttanut sinua?
Hitsaajan työssäni olen aikamoinen koheltaja, mutta korut ja uistimet ovat kehittäneet pitkää pinnaa. Hätäpäissään korujen teosta ei tule mitään, vaan kaikki kannattaa tehdä järjestyksessä, pikkuhiljaa ja pikkutarkasti.Olin ennen työhullu, mutta pari vuotta sitten elämässäni tapahtui pysähdys ja sain lääkityksen loppuelämäkseni. Se laittoi miettimään arvoja. Sen jälkeen olen yrittänyt rauhoittua, ottaa omaa aikaa ja päästä vähemmällä työllä. Koruja tekemällä saan tyhjennettyä päätä, kun joudun keskittymään ja miettimään.
Mikä harrastuksessasi on parasta?
Saan tyytyväisyyttä ja rauhaa, kun onnistun vangitsemaan luonnon pieneen esineeseen. Luonto on minulle elintärkeä. Jos siihen ei olisi suhdetta, näitä koruja ei pystyisi tekemään.
”Olen väsännyt tutuille muistokoruja myös lemmikin tuhkasta. Niissä on kova tunnelataus.”
Tykkään hirveästi kunnon haasteesta. Jos joku kysyy, pystynkö, saatan luvata kokeilla. Se vaatii jonkinlaista hulluutta. Kun kaverini ajokoira kuoli viime syksynä, hän kysyi, voinko tehdä hänelle muistokorun. Laitoin sormukseen koirankarvaa. Kun opettelin karvan käyttämistä, nappasin sitä saksilla kettuterrierini niskasta, niin että siellä oli melkein paljas laikku. Olen väsännyt tutuille muistokoruja myös lemmikin tuhkasta. Niissä on kova tunnelataus, ja koen painetta korun onnistumisesta.
Olen saanut tehdä riipuksen myös sydämen tekoläpästä. Eräs nainen oli saanut isällään olleen läpän, kun tämä menehtyi. Isä oli ollut kova erämies, ja nainen oli monta vuotta etsinyt tekijää yhdistämään läppään jotain luontoon liittyvää. Tekoläppä on titaaninen rinkula. Tein siihen toisen puolen särjennahasta ja toisen koivuviilusta.
Töistäni vaikein on ollut äidinmaitosormus. Saaja oli säilyttänyt äidinmaitoa kahden poikansa imetysajalta ja toi minulle niitä pienissä pusseissa. Kokeilin ensin tekniikoita tavallisella maidolla. Sormukseen laitoin keskenään hieman eriväriset maidot eri reunoihin kuivattuina ja lakattuina.
Nautin ihmisten yllättämisestä. Ilman koruharrastusta elämä olisi paljon tasapaksumpaa.
Petrin vinkit luovuuteen
1. Älä tyydy muiden tekemiin ratkaisuihin. Petri ei käytä valmiita malleja vaan haluaa, että esineet ovat myös itse pähkäiltyjä.
2. Jos työ ei tunnu etenevän, pieni tuumaustauko voi auttaa. ”Jätän kylmänviileästi työn pöydälle, juon kahvit ja mietin homman uudelleen.”
3. Opi huomaamaan kauneus erikoisissa materiaaleissa. Kaikkein upein väriloisto on Petrin mielestä särjennahassa, jossa voi nähdä eri kulmista katsottuna violettia, hopeaa ja tummansinistä.
