Kotini on linnani! Olavi rakensi hirsikartanon pihaan tornit ja muurin, koska miksipä ei – ”Kovalla työllä voi saavuttaa uskomattomia haaveita”

Kotini on linnani -mietelause löytynee vielä aika monen suomalaisen mökin seinältä. Olavi ja Ann Mattssonin kohdalla tämä pitää kirjaimellisesti paikkansa. Tähän linnaan ei ole päädytty syntymällä kuninkaalliseen sukuun, vaan armottomalla työllä, taidolla ja päättäväisyydellä. Tarina olisi kirjan arvoinen.

– Kaksi vuotta etsimme toiveiden hirsitaloa eteläisestä Suomesta. Vastaan tuli vain kohteita, joissa budjettimme paukkui, tai sitten oltiin liian lähellä isoja teitä. Keväällä 1982 olimme matkalla perniöläiseen myyntikohteeseen, kun ylittäessämme joen vanhaa siltaa pitkin tuli tunne, että täältä se löytyy, Ann muistelee.

Hirsitaloa perillä ei ollut, vaan 1960-luvun laatikkomainen, huonokuntoinen omakotitalo. Putkinotkomainen pihapiiri oli täynnä romupyramideja, joihin oli hautautunut kaikkea sukkahousuista wc-pyttyihin. Kasojen koosta kertoo jotain se, että myöhemmin yhden pyramidin sisältä löytyi kokonainen saunarakennus. Aikaisemman omistajan yrityksen jäljiltä pihassa lojui myös lukuisia hautakiviä.

Näky ei Olavia ja Annia kuitenkaan järkyttänyt, koska he olivat huomanneet jotain, mikä sykähdytti molempia. 18 hehtaarin tontti kallioiden väliin jäävässä laaksossa oli kuin Saksan Schwarzwaldista. Näky oli niin vakuuttava, että kaupat syntyivät.

Ensimmäinen tehtävä oli raivata laaja tontti puhtaaksi.

– Uskomatonta kyllä, romua vietiin kaikkiaan pois 18 täysperävaunullista rekkakuormaa! Asuimme laatikkotalossa kymmenen vuotta ja kunnostimme sitä parhaamme mukaan. Rakensin taloon luonnonkivitakan ja maalasimme pintoja. Talossa oli paljon rakennevikoja: lattia oli niin vino, että kahvinjuonti oli tasapainohäiriöstä kärsivälle vaikeaa, ja seinistä löytyi hometta, Olavi muistelee.

Ann ja Olavi jatkoivat hirsitalosta haaveilemista samalla, kun he käynnistivät luomuviljelytoimintaa ensimmäisten joukossa Suomessa.

Molemmat ovat syntyjään yrittäjäperheistä, mutta maanviljelystä heillä ei juurikaan ollut kokemusta. Rohkeasti he kuitenkin lähtivät liikkeelle, olihan maata hehtaarikaupalla. Nyt kasvatettaisiin perunoita ja kauraa ilman myrkkyjä!

Olavi opetteli kurvailemaan traktorilla rinteisillä ja kallioita kiertävillä pelloilla. Naapurit katselivat kiikareilla parin touhuja ja ihmettelivät. Kun selvisi, että kylvön kanssa oli haastetta, saatiin naapureilta opastusta.

Kaikki tehtiin kuten olisi tehty sata vuotta sitten, alusta asti itse. Satoa käytiin myymässä toreilla. Ann teki myös omien lampaiden villasta villapaitoja myyntiin. Työ oli kovaa, eikä luomutuotteiden hyötyä tuolloin vielä osattu arvostaa. Koska myynti ei tahtonut ottaa tuulta alleen, viljelystä luovuttiin 1987.

Olavi teki sen jälkeen monenlaista perheen toimeentulon hyväksi, musiikkiliikkeen pitämisestä kiinteistövälitykseen. Musiikkimiehenä hän päätyi myös viihdealalle, joka olikin koitua hänen kohtalokseen. Ympäristön vaikutus näkyi alkoholin lisääntyneenä kulutuksena, kunnes lopulta tuli vastaan kova ahdistus ja uhka terveyden ja jopa hengen menetyksestä.

Tilanne kääntyi kohti parempaa, kun Olavi teki uskonratkaisun. Tuolloin selvisi, että Ann oli tehnyt saman ratkaisun kymmenen vuotta aikaisemmin, mutta ei ollut hiiskunut asiasta miehelleen tietäen tämän aikaisemman kielteisen suhtautumisen uskonasioihin. Muutos pelasti koko perheen ja toi elämään uuden, aineellisia asioita paljon tärkeämmän sisällön.

Haaveet hirsitalosta nytkähtivät kohti toteutumistaan, kun Someron Häntälän notkosta löytyi Nokan tilan vanha päärakennus, jota oltiin jo alettu purkaa polttamista varten. Olavi ja Ann kiirehtivät kysymään, saisivatko he ostaa hirsirakennuksen ja siirtää sen omalle tontilleen. Harkinnan jälkeen isäntä suostui kauppaan ja pari aloitti purkamisen kahdestaan. Perhe oli siinä vaiheessa kasvanut jo kahdella lapsella, jotka pyörivät mukana työssä.

– Otimme talteen kaiken minkä voisi käyttää uudestaan, ulkolaudoitusta myöten. Paljaan rungon merkitsin tarkkaan mietityn järjestelmän avulla alkaen ulkonurkkien merkkaamisesta eri väreillä. Mielessä kyllä kummitteli, mahdetaanko tätä palapeliä saada koskaan enää koottua.

Kahdelta rekkakuskilta kului kaksi viikkoa, kun he pala palalta nostivat hirret tukkirekkojen kyytiin. Eräänä aamuyönä rekat sitten kurvasivat pihaan ja hirret levitettiin lähes hehtaarin kokoiselle alueelle.

Pystytysvaiheen alussa Olavin isä oli korvaamattomana apuna. Osa hirsistä oli yli vuosisadan lipeäpesujen takia lahonnut ja piti korvata. Heinäseipäällä mitattu runko ei myöskään ollut vinkkelissä, mikä piti ottaa huomioon perustuksesta asti.

Suurimman työn Olavi ja Ann tekivät kahdestaan, apunaan traktori ja peräkärry. Lähtemättömästi on jäänyt mieleen, miten hiljattain synnyttänyt Ann varustettiin painonnostovyöllä ja sitten nostettiin yhdessä. Ann pinnisteli voimiensa äärirajoilla hirrenpää olalle nostettuna. Riskinä oli putoaminen hirsineen päivineen talon perustuksen sisällä olevaan kuusi metriä syvään kalliolouhokseen. Toisessa päässä Olavi kannatteli hirttä samalla kun muokkasi moottorisahalla pyrstöliitosta oikean kokoiseksi.

Myöhemmin kävi ilmi, että nostettu hirsi painoi 300 kiloa. Kaikeksi onneksi rakennusaikana vältyttiin työtapaturmilta.

– Olimme matkustelleet paljon Saksassa, ja sieltä mukaan tarttui takkamallien lisäksi idea päällystää talo ulkopuolelta kivellä. Sopivaa seulakiveä löytyi Muurlan hiekkamontusta. Lisäksi tarvittiin toistakymmentätuhatta tiiltä joukkoon.

Olavin isä auttoi ovien ja ikkunoiden valmistamisessa. Talon tyyliin sopivaa vahvaa konelasia tilattiin Puolasta. Talossa on 1 500 pestävää ikkunaruutua, joiden lasi on juuri sopivan kuplaista ja väriltään vihertävää ja rusehtavaa.

Alkuperäinen hirsitalo oli tavan mukaan vain yhdessä kerroksessa, mutta uudessa elämässään siitä tuli osa kaikkiaan kolmekerroksista rakennusta. Olavi muurasi 17 metriä korkean piipun, jossa on peräti 10 hormia. Aikaa työhön meni kaksi ja puoli kuukautta. Työ oli niin raskasta, että Olavin paino putosi yli 30 kiloa. Piippuun on liitetty kaksi takkaa, kaksi leivinuunia ja puuhella.

Olavi kehuu kovasti kellariin sijoitettua 60 kilowatin Arimax-puukattilaa 3 000 litran vesisäiliöllä, joka pitää koko talon lämpimänä. Puita lämmitykseen kuluu 70 mottia vuodessa, itse kaadettuna tietenkin.

Keskieurooppalaista henkeä huokuva talo haluttiin sisustaa tyyliin sopivin kalustein. Tärkeimpiä kriteereitä oli, että ne miellyttäisivät omaa silmää. Valmiita ratkaisuja ei juuri ollut, joten lähes kaikki tehtiin itse. Edellytyksiä tekemiseen oli parilla ihan verenperinnön ansiosta.

– Vanhempani olivat sisustusarkkitehteja. Isoisäni Nikolai Boman perusti Bomanin Höyrypuusepäntehtaan, ja puuseppäperinnettä löytyy kuuden sukupolven ajalta, Ann kertoo.

Bomanin historiaan kuuluu muun muassa kalusteiden valmistusta Ruotsin kuninkaanlinnaan ja Pietarin hoviin. Vuonna 1952 Boman-yhtiölle myönnettiin Ruotsin Kuninkaallisen Hovihankkijan arvonimi. Olavin suvussa puolestaan valmistettiin ansiokkaasti ruumisarkkuja Ahvenanmaalla.

– Näillä taustoilla ei siis ole ihme, että päädyimme tekemään kotiimme huonekaluja omassa verstaassamme. Olen myös keräillyt talonpoikaiskalusteita vuosikymmenien ajan, niillekin löytyi sopiva paikka täältä, Ann toteaa.

Kalliolaakson linna on paitsi Olavin ja Annin koti myös heidän työpaikkansa. Ratkaisu, joka ei alun perin ollut edes suunnitelmissa.

– Annin suku viettää mielellään aikaa yhdessä, ja koska meillä oli hyvin tilaa, juhlat päädyttiin useimmiten järjestämään tänne. Vähitellen meille alettiin ehdotella, että mitä jos tekisitte tästä itsellenne ammatin? Meitä ei paljon tarvinnut yllyttää, joten vuosituhannen vaihteessa käynnistimme tilauskartanotoiminnan.

Kalliolaakson linnassa on järjestetty kaikkea tyky-päivistä häihin ja hautajaisiin. Muutakin ohjelmaa on järjestetty jokiseikkailuista aikuisille suunnattuihin ”lapseksi jälleen” -päiviin.

Lennokkaat ideat eivät loppuneet vielä tähän. Olavi oli aina haaveillut tornien rakentamisesta, mutta ne eivät olisi sopineet asuinrakennukseen. Ann oli esittänyt miehelleen toiveen kahvilatilasta. Voisiko nämä asiat yhdistää? Aamukahvin lomassa Olavi teki piirustukset muuriin ja kahteen 11-metriseen torniin. Vihreää valoa saatuaan mies ryhtyi tuumasta toimeen.

– Työ piti tehdä ripeästi, ettei liiketoiminta häiriintyisi liikaa. Materiaalina käytin raskasharkkoja, tein hirrestä rappuset ja hitsasin kaiteet. Työpäivät venyivät 15-tuntisiksi. Aikaa kului koko urakkaan vain kuusi kuukautta, Olavi kertoo.

Tornin kahvila avattiin 2015. Muurin päällä on tilaa kahvitella hyvällä säällä. Annin käsityömyymälä on kesäisin toisessa tornissa.

Ann ja Olavi ovat kiitollisia siitä, että ovat saaneet toteuttaa unelmansa.

– Kovalla työllä on mahdollista saavuttaa uskomattomiakin haaveita.