”Talomme ei ole vieläkään valmis ja olemme silti onnellisia” – perinnemestari Hannu Rinne on asunut remontin keskellä 14 vuotta

Verannan ikkunaruudut viipaloivat auringonvaloa, ja ulkona livertää peippo. Jaana ja Hannu Rinne istuvat salin raheilla uppoutuneena keskusteluun.

– Niin, ajattelemmeko me, Hannu, että talo on ihmisiä varten vai ihmiset taloa varten? Jaana kysyy.

Näiden seinien sisällä käydään usein arvokeskustelua siitä, minkä verran vanhaan rakennukseen saa tehdä muutoksia. Hannu tunnetaan muun muassa Perinnemestari-tv-sarjasta ja kirjoista, joita on julkaistu seitsemän.

Hannun mielestä myös taloilla on oikeuksia.

– On se ja sama, minkälaiset tapetit laittaa, kunhan ne ovat hengittäviä. Mutta kun lähdetään moottorisahalla kaatamaan seiniä. Onko meillä oikeus tehdä muutoksia taloon, joka on säilynyt sellaisenaan vaikka kaksisataa vuotta? Hannu kysyy.

Kiviniemen kartanossa ei ole moottorisaha pärissyt. Rakenteet ja pintamateriaalit ovat uskollisia vanhalle: on pinkopahvia, munatemperaa, liitumaalia. Museota Rinteet eivät silti ole rakentaneet.

– Talon pitää toimia kotina, vaikka tulisimme vanhoiksi ja kipeiksi, Jaana toteaa.

Pariskunta on kunnostanut Kiviniemen kartanoa 14 vuotta. Viimeiset viikot ovat olleet työntäyteisiä. On ollut perinnerakentamisen kurssia ja aitan rakennusprojektia. Onneksi molemmille oli alusta asti selvää, että he haluavat panostaa taloon ja suomalaisen rakennusperinteen säilyttämiseen.

– Ei kunnostamisesta näin suuressa mittakaavassa tulisi mitään, jos molemmat eivät haluaisi tätä.

Hirvi söi villiintyneellä pihalla puunvesoja, kun Jaana ja Hannu tulivat ensi kerran katsomaan taloa. Maaseudun rauhaa etsinyt pariskunta oli löytänyt kotiin.

– Tämä oli kuin saduista, paratiisillinen saareke, Jaana sanoo.

Pariskunta näki heti, ettei talon ulkoasu ollut alkuperäinen, mutta heille oli tärkeää saada vanhan talon henki ja miljöö. Konservoinnin sijaan he pääsisivät itse luomaan rakennusta.

Pariskunta ryömi talon alle ja löi puukon kahvaa myöten alapohjaan. Testi kertoi, että he saisivat kaupassa vain kivijalan, hirsirungon sekä ovet ja ikkunat.

Oli toinenkin ostajaehdokas, ja tämä olisi halunnut purkaa talon uuden tieltä. Myyjä valitsi Rinteet.

– Haaveemme on, että saamme tämän aikanamme niin mukavaksi, että seuraavat sukupolvet haluavat säilyttää talon, Jaana sanoo.

Talon alkuperästä ei ole tarkkaa tietoa, mutta nykykäsityksen mukaan talo on 1700-luvulta. Myyjän mukaan se on ollut pappilana toisaalla ja siirretty tänne. Se edustaa 1700-luvun virkatalon tyyppiä, jollaisia oli papeilla ja armeijan upseereilla.

– Emme ole käyneet mittaamassa Pyhtään nykyisen pappilan kivijalkaa, että olisivatko mitat samat.

1960- ja 70-luvulla talossa asui arkkitehti- ja taiteilijapariskunta, joka maalasi talon ulkoa siniseksi, vaihtoi ikkunat suuremmiksi ja riisui talon sisältä. Tätä edeltävältä ajalta on jäljellä enää sisäovet ja osa lattialankuista.

– Muuten kaikki sisäpinnat ovat meidän rakentamaamme, Jaana sanoo.

Ennen hihojen käärimistä Rinteiden piti odotella vuosi asemakaavamuutosta. Siinä oli aikaa suunnitella.

Hannun mukaan perinnerakentaminen on ensisijaisesti asennekysymys, ja kaiken voi opetella. Rakenteisiin tunkeutumista on turha pelätä.

– Tämä on oikeastaan aika yksinkertaista. Talot rakentaneet miehet eivät osanneet lukea tai kirjoittaa. Työkaluina heillä oli kirves, pora, vasara ja saha – ja tietenkin harjaantunutta kädentaitoa.

Keväällä 2004 töihin päästessään pariskunta puhkui intoa. Syksyllä rahat olivat loppu, mutta kaikki näytti samalta. Aluksi Rinteet asuivat keittiössä.

– Voi sanoa, että jouluksi saimme tämän huoneen sympaattiseksi, Hannu sanoo ja osoittaa ympärilleen.

Talo on valmistunut hissun kissun. Jos jokin on osoittautunut kalliiksi tehdä hyvin, on otettu aikalisä.

– Välillä voi mennä vuosi, että emme tee mitään, Jaana sanoo.

Suuren osan pintatöistä pariskunta on tehnyt itse, ja muuten heillä on ollut apuna taitavia ammattilaisia. Hannun mukaan yhteistyö sujuu hyvin, jos tekijä arvostaa vanhaa rakennusta ja vuoropuhelu toimii.

Rinteet osasivat odottaa, että työtä on paljon, mutta sitä olikin ”tolkuttomasti”. Mitään uupumusta he eivät kuitenkaan ole kokeneet.

– Teemme sen, mihin intohimo yllyttää.

– Lomamme on sitä, että menemme laivalla Tukholmaan Skansenille tutkimaan, miten asiat on siellä tehty. Paluumatkalla olemme jo ihan kuumissamme, että pääsemme kotiin hommiin, Jaana nauraa.

Pöytään on katettu mustikkapiirakkaa, jota on jäänyt yli Perinnemestari-kurssilta. Kurssien kautta pariskunta haluaa siirtää tietoa eteenpäin.

– Osallistujia oli neljä kahdenkymmenen hengen ryhmää, Hannu kertoo.

Kiinnostus ja tietoisuus vanhojen talojen kunnostamiseen on kovassa kasvussa. Rinteet haluavat toimia kannustavana esimerkkinä ja vertaistukena.

– Ihmiset näkevät, kuinka huonokuntoisen talon me olemme ostaneet ja ettei se ole vieläkään valmis. Ja silti olemme onnellisia, Hannu nauraa.

Tärkein viesti on, että vanhaa kulttuuriperintöä pitäisi arvostaa ja säilyttää kaikella tavalla.

– Monella on enemmän intoa kuin tiedonhalua. Vanhassa talossa tekniikat ja materiaalit ovat toisia kuin uusissa. Ohjeiden kysyminen rautakaupasta vie helposti väärille jäljille, Hannu sanoo.

Kesällä aittarakennukseen valmistuivat työhuone ja yleisö-wc. Piha pitää kesäaikaan kiireisenä.

– Usein saamme luonnon kiinni vasta syksyllä, Hannu toteaa.

Rinteet elävät vähän kuin maalaistalossa: kun on toukotöitä, ne on tehtävä. Kun kiireet syksyllä hellittävät, pariskunta keskittyy jälleen nauttimaan talon hiljaisuudesta. Parhaita hetkiä on, kun vaikka myrskysäällä voi vetäytyä sisälle kaakeliuunin tulen ääreen.

Vaikka Hannu mielellään puhuu tekniikasta, tärkeintä on vanhan talon sielu ja henki.

– Vanhan talon taika on sen mittasuhteissa, materiaaleissa, huonejaossa, estetiikassa. Siinä tunteessa, että tätä on asuttu jo kaksisataa vuotta. Sen tuntee, mutta sitä ei oikein osaa kuvata sanoilla.