Elisa asuu puolison ja ”seitsemän sedän” kanssa – toisenlainen suurperhe on tuonut elämään valtavasti rakkautta

Kello lähestyy iltaseitsemää, ja vanhassa kyläkoulussa leviää tuttu kasvissosekeiton tuoksu. Se houkuttelee ensimmäiset asukkaat ruokasaliin. Ville ja Kari alkavat kattaa astioita, Teemu ja Antti kantavat annokset pöytään. Pikkuhiljaa pöydän ympärille kertyy yhdeksänhenkinen perhe. Kaikki ahmivat keiton vauhdilla lautasilta, ja sitten osa siirtyy keittiöön tiskaamaan.

Kuulostaa tavalliselta suurperheen arki-illalta. Tämä perhe eroaa muista kuitenkin siinä, että pöydän ympärillä istuu vain aikuisia. Perheen päät, Elisa ja Matti, ovat perhehoitajia. He asuvat, huolehtivat ja jakavat arkensa kuuden vammaisen miehen kanssa joka päivä ympäri vuoden. Lisäksi talossa asuu yksi vuokralainen, joka viettää paljon aikaa muiden asukkaiden kanssa. Elisan esikoinen ja parin yhteiset lapset ovat jo muuttaneet kotoa.

”Ilman asukkaita koti olisi vain tyhjiä seiniä. Olen koko identiteetiltäni perhehoitaja”, Elisa sanoo.

Sellaista Elisa ei olisi voinut kuvitellakaan nuorena. Kolmekymppisenä ajatusmaailma kuitenkin mullistui, kun hän tapasi lapsuudesta tutun Matin. Sen myötä vaihtui Elisan koti, ammatti ja käsitys perheestä.

”Ihmettelin, voiko näinkin elää”

Pojalla oli säihkyvän siniset silmät ja hampaat kuin legopalikat. Viisivuotias vaikeavammainen lapsi hurmasi Elisan perheen saman tien.

Elettiin vuotta 2004, ja Elisa odotti ensimmäistä yhteistä lasta Matin kanssa. Hän oli jäämässä äitiyslomalle, ja ajatus perhehoitajuudesta pyöri vahvasti mielessä. Matti oli kasvanut sijaisperheessä, jossa asui nykyään vammaisia aikuisia.

”Kun kävin heillä ensi kertaa kylässä, mietin, että mitä ihmettä. Voiko näinkin elää?” Elisa muistelee.

Tukiperheenä toimiminen tuntui matalan kynnyksen tavalta kokeilla. 2000-luvun alussa tukiperheille ei ollut tarjolla valmennusta, mutta sosiaalityöntekijä tunsi Matin ja tämän vanhemmat ja luotti myös Elisaan.

Suloinen viisivuotias alkoi vierailla heillä yhtenä viikonloppuna kuukaudessa.

”En osannut jännittää sitä etukäteen. Ajattelin, että kyllähän me yhdestä yöstä aina selviämme.”

Ensimmäinen tukilapsi liimasi uusperhettä yhteen. Muutamassa vuodessa perheeseen syntyi toinen biologinen lapsi ja hoidossa kävi viisi vammaista tukilasta. Elisa ei koskaan palannut metsäalan töihin, ja pari oli ostanut talon, jotta perhe voisi kasvaa lisää.

Rikas toisella tavalla

Vuonna 2007 Elisalta ja Matilta kysyttiin ensimmäistä kertaa, haluaisivatko he ottaa pitkäaikaiseksi asukkaaksi vammaisen aikuisen. Pari pohti, että uusiin tukilapsiin voimavarat eivät ehkä riittäisi, vaikka tilaa olikin. Lisäksi säännöllinen tulo helpottaisi taloudellista pärjäämistä.

Niinpä alakertaan muutti aikuinen down-nainen, joka rakasti lapsia. Samaan aikaan Elisan esikoinen kävi läpi vaikeaa murrosikää ja Elisa aloitti lähihoitajaopinnot, joista olisi työssä hyötyä.

Arjesta tuli tarkkaan hiottu palapeli, jossa Elisan opiskelun, Matin töiden, omien ja tukilasten hoidon sekä esikoisen tarvitseman tuen piti järjestyä joka päivä. Vaikeimpina aikoina tuttu sosiaalijohtaja neuvoi rakentamaan hoitojärjestelyistä "sipulin", jossa yhden kerroksen pettäessä alta löytyy uusi. Viimeisenä vaihtoehtona oli, että jompikumpi jää vaikkapa lapsen tai perhehoidettavan kanssa kotiin.

Elisa tajusi ensimmäistä kertaa, että auttaminen on myös vastavuoroista. Myös hän voi pyytää apua silloin, kun omassa elämässä on rankkaa.

”Toimivassa, onnellisessa perheessä ollaan joustavia. Saa ja pitääkin olla haavoittuva. Joku toinen voi silloin olla hetken perheen pää.”

Opintojen myötä Elisa kuitenkin vakuuttui ajatuksesta, joka oli kytenyt hänen mielessään jo pitkään: hän jäisi perhehoitajaksi.

”Se yllätti. Parikymppisenä en olisi voinut kuvitellakaan nauttivani muiden ihmisten hoitamisesta.”

Elisa valmistui vuonna 2011, ja samana vuonna perheeseen muutti kolme uutta vammaista aikuista. Tila alkoi jälleen loppua, joten pari vuotta myöhemmin perhe muutti vanhaan kyläkouluun. Ensimmäinen pitkäaikainen asukas oli kuollut hieman aiemmin ja tilalle tuli kaksi uutta miestä.

”Laajimmillaan asukkaiden ikähaarukka on ollut 18-vuotiaasta 83-vuotiaaseen.”

Vuosien saatossa asukkaita on ollut enimmillään kahdeksan, mutta hyvinvointialueiden laintulkinnan myötä perhehoidon asukasmäärää on rajoitettu siten, että yhdessä perheessä voi olla vain kuusi asukasta, vaikka perhehoitajia on kaksi. Matti jäi pois töistä, ja asukkaiden määrä on vakiintunut kuuteen.

Perhehoitaja saa työstään asukaskohtaisen hoitopalkkion ja kulukorvauksen, jolla katetaan esimerkiksi asumis- ja ruokakuluja. Elisan mukaan summalla pärjää niin, ettei kaupassa ole pakko miettiä maitopurkin hintaa. Lähihoitajan tutkinnon ansiosta hän on voinut tehdä vuorotöitä ikäihmisten palveluasumisessa silloin kun rahasta on ollut tiukkaa.

Vaikka ylimääräistä esimerkiksi hienoihin lomamatkoihin tai kalliisiin vaatteisiin ei jää, Elisa kokee olevansa rikas toisella tavalla.

”Olen saanut ison perheen, josta jo teini-ikäisenä haaveilin. Se ei ehkä ole sellainen kuin kuvittelin, mutta se on tuonut elämääni valtavasti rakkautta.”

Rakkaus tekee asukkaista luopumisesta erityisen raskasta. Vuosien varrella osa on muuttanut itsenäiseen asumiseen tai vaativampaan hoitoon, ja pari on myös kuollut vammaisuuteen liittyviin sairauksiin. Eräs asukas nukkui yllättäen pois Matin käsivarsilla heidän kotonaan.

”Vaatii työtä ja aikaa sopeutua perheen muutoksiin, olipa sitten kyseessä yhden kuolema tai toisen saapuminen. Olemme kohdanneet haasteet perheenä ja tukeneet toisiamme.”

Ensin perhehoitaja, sitten äiti

Kaksi vuotta sitten Elisan ja Matin kuopus muutti toiselle paikkakunnalle opiskelemaan ammattia. Tyhjän pesän kriisiä ei tullut, sillä koti oli edelleen täynnä elämää.

”Alussa mietin, että näinkö vähän tilaa lapsi oli saanut, koska perhe-elämämme ei oikeastaan muuttunut millään lailla. Mutta lapset ovat lohduttaneet, ettei haittaa, vaikkemme soittele jatkuvasti. He ovat saaneet rakennella rauhassa elämäänsä.”

Kahdenkymmenen vuoden kokemus perhehoidosta on muuttanut Elisan käsitystä perheestä. Lasten muutettua kotoa hän näkee itsensä ensisijaisesti perhehoitaja, sitten äitinä. Ydinperhettä ovat he, jotka asuvat saman katon alla.

”Kun minulta kysytään, ketä perheeseen kuuluu, vastaan että minä, Matti ja kuusi aikuista setää sekä kolme maailmalla olevaa lasta.”

Elisan ja Matin lasten ollessa pieniä koko porukka saattoi lähteä minibussilla lapsia kuskaamaan, mutta nykyisin arki on rauhallisempaa ja laiskempaa. Kukaan ei kaipaa yhdessä sohvalla nysväämistä, mutta hellyyttä perheessä osoitetaan halaamalla ja kehumalla.

”Jos itsellä on huono päivä, tulevat asukkaat yleensä nopeasti kyselemään, että mikä on hätänä.”

Tämä on minun paikkani

Arjen rutiinin ovat tärkeitä, mutta perhehoidon parhaita hetkiä ovat Elisan mukaan yhteiset elämykset: syntymäpäivät, lasten ylioppilasjuhlat ja lomamatkat.

Vuosi sitten Elisa ja Matti lähtivät asukkaiden kanssa Enontekiölle, ja mukana oli myös toinen perhehoitoperhe. Sähkötön mökki toi haasteita vessakäynteihin ja peseytymiseen, mutta kauniiden tunturimaisemien keskellä nämä huolet tuntuivat pieniltä.

Elisa palasi samoihin maisemiin tänä vuonna ystävänsä kanssa pitämään omaa lomaa. Matkan jälkeen häntä kotona odottivat rakkaat ihmiset.

”Totta kai ikävöin perhettä silloin valtavasti. Kotiin tullessa huomaan, että minua on kaivattu, mutta tiedän myös, että nykyään asiat sujuvat silloinkin kun olen poissa.”

Suurimmat onnenhetket Elisa kokee iltaisin muiden nukkuessa ja aamulla päivän vasta alkaessa. Hiljaisena ja rauhallisena hetkenä kirkastuu, että hän on löytänyt oman paikkansa.

”Vaikka arki on hyvin työntäyteistä, en ollut koskaan ajatellut, että tällainen yltäkylläisyys voisi olla mahdollista.”