Meidän Mökki

Painu metsään, niin voit paremmin! Kuuntele, katsele, hengitä syvään ja seuraa tuntematontakin polkua

Painu metsään, niin voit paremmin! Kuuntele, katsele, hengitä syvään ja seuraa tuntematontakin polkua

Meidän Mökin päätoimittaja Kari-Otso Nevaluoma innostaa ottamaan ilon irti metsästä ja sen hyvää tekevästä vaikutuksesta. On yhtä virkistävää seurata tuttuja polkuja kuin haarukoida uusia. Jopa eksyminen voi kannattaa!
Teksti Kari-Otso Nevaluoma
Kuvat A-lehtien kuvatoimitus, Timo Nieminen
Mainos

Mökkireissu jää puutteelliseksi, jos en pääse metsään.

Kiitos vanhemmilleni, että he veivät minut metsään jo silloin, kun osasin tuskin kävellä. Opin kuuntelemaan hiljaisuutta, tunnistamaan muitakin sieniä kuin kantarellit ja maistamaan, ovatko karpalot kypsiä (hui, että ne olivat kirpakoita). Varoin taitavasti suonsilmäkkeitä, selviydyin pystyssä liukkailla kallioilla – ja hengitin syvään.

Heti kun sain luvan, lähdin omille teilleni ja kuljeskelin välillä niin mutkikkaita reittejä, että eksyin. Niin saattaa tapahtua myös nykyisin, ja se on aina yhtä hauskaa. Tai miten sen kukin ottaa. En koskaan onnistu eksymään kuvankauniiseen koivikkoon enkä puolukoista punaisille kankaille, vaan aina risuisiin ryteikköihin ja muihin mahdollisimman hankalakulkuisiin maastoihin. Joskus olen pitänyt sadetta romahtamaisillaan olevassa heinäladossa. Useammin kuin kerran olen ihmetellyt, kuinka kauan autonromun pitää maata metsässä, ennen kuin sen päälle kasvaa näyttävä jäkäläkerros. Kännykän kaivaminen esiin ja sijainnin tarkistaminen sen näytöltä pilaisi koko leikin.

Tavallisesti kuljen ihan tuttuja reittejä. Vaikka uusien seutujen tutkiminen on joskus kutkuttavan jännittävää, nautin poluista, joita olen ennenkin tallannut. Vähitellen näkymät, jopa yksittäiset kivet ja puut ovat tulleet tutuiksi. En sentään tervehdi mutta tunnen mielihyvää siitä, että siinä ne taas ovat, eikä mikään ole muuttunut sitten viime näkemän. Tietyllä aukiolla osaan hiljentää askelta, terästää katsetta ja tiirailla, olisiko peuroja taas näköpiirissä. Muistan myös hyvin sen kohdan, jossa metsäkanalintu nousi lähes jalkojeni juuresta ja säikäytti minut niin, että syke pysyi koholla pitkään. Ehkä vähän salaa odotan, että kokisin saman uudelleen.

Metsässä ei tarvitse tarpoa koko päivää. Tunti pari riittää, joskus vähempi. Sen jälkeen kaikki on niin hyvin.

Joskus kannattaa seurata ihan tuntematonta polkua. Koskaan ei tiedä, mitä sen päästä löytyy.
Julkaistu: 27.2.2018