Avotakka

Lumihiutaleita ja isoäidin pitsipöksyjä! Paavo Tynellin tarina keräilijöiden himoitsemien valaisinten suunnittelijana hakee vertaistaan


Onko se aito? Muotoilija Paavo Tynellin (1890-1973) valaisinten rakettimainen nousu Suomi-designin kalleimpien aarteiden joukkoon on saanut monet katsomaan aiempaa tarkemmin perintövalaisimiaan ja penkomaan varastojensa nurkkia. Vähemmälle huomiolle ovat jääneet Tynellin omat vaiheet.
Teksti Kari-Otso Nevaluoma
Kuvat A-lehtien kuva-arkisto

Hienoimmista ja harvinaisimmista Paavo Tynellin suunnittelemista valaisimista maksetaan hintoja, jollaisia ei ole Suomessa tapana nähdä. Tamperelainen Annmari's järjesti vuoden 2018 lopussa huutokaupan, jossa myytiin Imatralla sijaitsevan Stora Enson klubitalon Honkapirtin irtaimistoa. Juhlatilan kolmesta ainutlaatuisesta Lumihiutale-valaisimesta maksettiin huutomaksuineen ja arvonlisäveroineen 1,1 miljoonaa euroa.

Stora Enson Honkapirtin klubitalon katossa ollut valaisin kuuluu neljän valaisimen sarjaan, joista kolme myytiin yhteensä 1,1, miljoonalla eurolla. Kuvan valaisin on vuodelta 1947, ja sen korkeus on kolme metriä. Kuva Annmari’s.

Patinoituneiden messinkilamppujen ja lehtikoristeiden herkistämien kruunujen rinnalla Paavo Tynellin omat vaiheet ovat jääneet vähälle huomiolle.

Hänen uransa kesti harvinaisen pitkään, 1920-luvulta 1970-luvulle. Se on täynnä mielenkiintoisia käänteitä, joihin liittyy niin Suomen sähköistyminen, Alvar Aalto kuin kansikuvapojan rooli amerikkalaisessa Life-lehdessä.

Paavo Tynellin valaisimia tilattiin 1950-luvun alussa Yhdistyneiden Kansakuntien pääsihteerin toimistoon. Kuva Gubi.

Työläisperheen poika

Paavo Tynell syntyi Helsingissä 25. tammikuuta vuonna 1890. Isä Gustav Tynell oli maalari, ja myös poika otti suunnan kohti työläisammattia, kun hän meni 16-vuotiaana peltisepän oppilaaksi G.W. Sohlbergille. Seuraavaksi Tynell kasvatti osaamistaan Taidetakomo Korussa ja sai sieltä tekemänsä valaisimen ansiosta kisällikirjan vuonna 1913.

Kansainvälistä kokemusta Paavo Tynell hankki Berliinistä Herman Gantzerin metallitehtaasta. Tynellin puoliso, muotoilija Helena Tynell (1918-2016) on kertonut, että Paavo pääsi kotimatkallaan vain Kööpenhaminaan saakka, kunnes rahat loppuivat. Loppumatkaan tarvittavat varat hän sai vasta, kun oli voittanut ampumakilpailun kaupungin kuuluisassa Tivolissa.

Työssään Paavo Tynell oli niin kyvykäs, että kun hän vuonna 1916 kirjautui opiskelijaksi Ateneumin edeltäjään, Taideteollisuuskeskuskouluun, hänet kutsuttiinkin opettamaan sinne metallitaidetta.

1930-luvun lopussa suunniteltu Simpukka-pöytävalaisin on nykyisin uustuotannossa, josta vastaa tanskalainen Gubi. Kuvan malli on vanha ja myyty 3750 eurolla Bukowskisin huutokaupassa. Messinkiset lehtikoristeet ovat tyypillisiä Paavo Tynellin 1940-luvun tyylille. Kuva Hagelstam.

Uskomaton Taito

Tärkeä käänne Paavo Tynellin uralla oli yhteistyön käynnistäminen kotimaisen metallitaiteen mestarin Eric O.W. Ehrströmin kanssa. Hän nimittäin tarjosi vuonna 1918 osakkuutta Helsinkiin perustettavassa taidetakomossa. Oy Taito Ab:n muut osakkaat olivat kuvanveistäjä Emil Wikström, hopeaseppä Frans Nykänen ja vuorineuvos Gösta Serlachius. On hauska yhteensattuma, että samaan aikaan Tynell harrasti voimistelua voimisteluliitto Taidossa. Paavo Tynell toimi lopulta suunnittelutöiden ohella yhtiön toimitusjohtajana vuoteen 1953 saakka.

Aluksi Taito valmisti messingistä, pronssista, hopeasta ja tinasta kynttelikköjä, maljakoita, koriste-esineitä ja jopa rautaportteja. 1920–30-luvun vaihteessa Paavo Tynell halusi kuitenkin keskittää tuotannon valaisimiin, koska Suomi sähköistyi ja uudisrakentamisen vauhti oli päässyt kunnolla vauhtiin.

Vuoden 1932 myyntikuvastossa Taidolla oli esitellä peräti 39 erilaista sähkövalaisinta. Kotimaisten valaisimien kysyntä oli voimissaan, eikä halpatuonti vielä uhannut sen asemia.

Yksinkertaisen pöytävalaisimen malli on 9222. Kuva Bukowskis. Näiden seinävalaisinten varjostin on tehty kaislasta. Varressa on rottinkipunos. Kuva Bukowskis. Mallissa 5066 on kangasvarjostin, ja jalkaosa on tiikkiä. Malli esiteltiin Ornamon vuosikirjassa vuonna 1941.

Isoäidin pikkupöksyistä lumihiutaleisiin

Tammikuussa vuonna 1943 Taitoon tuli töihin mallisuunnittelijaksi valmistunut Helena Turpeinen. Hän piirsi puhtaaksi Paavo Tynellin valaisinmalleja ja sittemmin myös valaisinten lasikupuja, jotka valmistettiin Espoossa Kauklahden lasitehtaassa.

Työtoveruus muuttui vähitellen seurustelusuhteeksi. ”Paavo Tynell oli minun pomoni. Hän oli äärettömän luova ja voimakas persoona. Teimme työtä hyvin läheisesti, mutta ei siinä alussa mitään lemmenliekkejä ollut”, Helena Tynell kertoi Helsingin Sanomien haastattelussa vuonna 2008. Pari meni naimisiin vuonna 1947, kun Paavo oli jo jättänyt taakseen nuoruudenliiton näyttelijä Anna Helinin kanssa.

Samoihin aikoihin Paavo Tynellin suunnittelussa alkoi näkyä romanttisia piirteitä. Kalevalaisten Naisten perustamaan ja Aarne Ervin sisustamaan ravintola Kestikartanoon ilmestyi häneltä Lumihiutale-valaisimia, joiden erikoisuus olivat ohuista metallilangoista roikkuvat herkät messinkikoristeet. Kollegoiden mielestä uudentyyppisten valaisinten olemus oli tuoreen avioliiton seurausta, mutta sodanjälkeisessä Suomessa oli selvä tilaus niukkaa funkista pehmeämmälle ja omaperäisemmälle tyylille.

Nykyisin erilaiset Lumihiutale-versiot kuuluvat Paavo Tynellin tuotannon himoituimpiin, ja sen tärkeimmän osan muodostavat juuri arkkitehtien kohteisiinsa tilaamat valaisimet ja valaisinkokonaisuudet.

Paavo Tynellin valaisimille on ominaista lämmin, pehmeästi virtaava valo, jossa tehon sijasta pääosassa on tunnelma.
Tämä Lumihiutale-valaisimen versio on myyty vuonna 2017 Hagelstamilla 159 016 eurolla. Kuva Hagelstam. Jalkavalaisin on valmistunut vuonna 1947 Domus Academicaan. Se on myyty Bukowskisilla 8700 eurolla.

Aarne Ervin lisäksi muun muassa Pauli Blomstedt, Erkki Huttunen, Erik Bryggman ja Alvar Aalto hyödynsivät Paavo Tynellin kykyjä. Aalto kuvaili Tynellin kehittämiä koristeellisia, luonnosta muotonsa ammentavia valaisimia isoäidin pitsipöksyiksi. Taidehistorioitsija Susanna Aaltonen kertoo, että nimitys viittaa malleihin, joiden messinkivarjostimien pintaa koristavat pitsimäisen vaikutelman tekevät reikäkuviot.

Paavo Tynellin valaisimille on ominaista mallista riippumatta lämmin, pehmeästi virtaava valo, jossa tehon sijasta pääosassa on tunnelma ja huomiota herättävän valaisimen itsensä tekemä vaikutus. Niiden ilme vaihtelee 1930-luvun modernistisesta ilmeestä satumaisiin ja leikkisiin muotoihin ja jälleen 1950-luvulla kulmikkaammaksi muodostuvaan estetiikkaan.

Vaikka messinki oli Paavo Tynellin päämateriaali, hän kokeili 1950-luvulla markkinoille pursuavan muovin mahdollisuuksia.

Taidon valmistama pöytävalaisin on alun perin kuulunut helsinkiläisen Hotelli Vaakunan kalustukseen. Kuva Hagelstam. Seinävalaisinpari edustaa Tynellin hillitympää muotokieltä. Opaalilasiset varjostimet ovat Kauklahden lasitehtaalta Espoosta. Kuva Hagelstam. Mustavalkoisen 50-luvun riippuvalaisimen varjostimessa on herkkä tähtikuvio. Kuva Hagelstam.

Suosikki Atlantin takana

Mielenkiintoisin vaihe Paavo Tynellin uralla on työ Yhdysvalloissa. Taito Oy raivasi tiensä Amerikan markkinoille New Yorkiin vuonna 1948 avatun Finland Housen avulla.

Paavo Tynellin valaisimia myytiin rakennuksessa sijainneessa suomalaiseen designiin keskittyneessä myymälässä. Tämän lisäksi Tynell toteutti Yhdysvalloissa lukuisia uniikkeja valaisinkokonaisuuksia arkkitehtien piirtämiin kohteisiin. Helena-puoliso toimi usein miehensä tulkkina, kerran jopa suorassa televisiohaastattelussa.

Finland Housen taru loppui vuonna 1954, ja Paavo Tynellin vastustuksesta huolimatta Taito myytiin toiselle alan yritykselle, Idmanille - itse asiassa yhteistyö Idmanin kanssa oli alkanut jo vuonna 1920, ja se oli kaiken aikaa Stockmannin lisäksi Taidon tuotteiden tärkein jälleenmyyjä.

Työt Yhdysvalloissa kuitenkin jatkuivat paikallisten yritysten kanssa, ja valaisimia tehtiin Yhdysvalloissa lisenssillä. Samalla Tynellin maine taisi kohota huippuunsa: vuonna 1960 hän istui laajalevikkisen Life-lehden kannessa suunnittelemiensa lamppujen ympäröimänä.

Kun Atlantin takaiset markkinat tyrehtyivät, seitsemänkymppinen Paavo Tynell luopui valaisinsuunnittelusta. Tämän jälkeen kotona Tuusulan Rusutjärvellä syntyi Stockmannille kynttelikköjä, joiden runko oli tinattua terästä ja kynttiläpesät peltiä. Paavo Tynell kuoli Tuusulassa 13. syyskuuta vuonna 1973.

Kattovalaisin 10202 on suunniteltu Taidolle vuonna 1948. Siinä on Yhdysvaltain markkinoita varten ajateltu hissilaite punnuksineen. Kuva Bukowskis. Tätä mallia kutsutaan usein UN-valaisimeksi, koska Taito valmisti niitä YK:n pääsihteerin toimistoon. Kuva Bukowskis. Idmanin valmistaman valaisimen kutsumanimi on Tähtitaivas. Kuva Bukowskis.

Varo kopioita

Kiinnostus Paavo Tynellin vanhoja valaisimia kohtaan on tuonut mukanaan ikäviä lieveilmiöitä. Ornäs-kalusteista sekä desinvalaisimista tunnetun Fasetin vetäjä Janne Ylönen kertoo, että Suomessa on valmistettu useita Paavo Tynellin suunnittelemiksi väitettyjä valaisimia.

– Väärennökset ovat niin hyviä, että niitä ei erota aidoista, jos ei ole nähnyt aitoja Tynellin vintagevalaisimia. Kopiot tehdään vanhojen mallien mukaan ja osittain alkuperäisin menetelmin. Nämä valaisimet menevät pääosin ulkomaille, koska ainakin osalta Suomen huutokauppataloista löytyy asiantuntemusta näiden tunnistamiseen.

Janne Ylösen mukaan asiantuntijan pitäisi tunnistaa, millaisia sähkökomponentteja alkuperäisissä valaisimissa käytettiin ja millainen alkuperäinen työn jälki on. Erityisen paljastavia ovat hopeajuotokset, saumat, liitokset ja rei´itetyt varjostimet - eli isoäidin pikkupöksyt – koska ne ovat erilaisia uusissa, samoin ruuvit ja sähköosat.

Paavo Tynell piirustuspöytänsä ääressä. Kuva Gubi.

Lisää lukemista Paavo Tynellistä: Susanna Aaltonen: Paavo Tynell – valaisinsuunnittelun edelläkävijä teoksessa Suomen antiikkiesineet (Weilin + Göös), Paavo Tynell ja Taito Oy (Designmuseo).

Julkaistu: 6.3.2019