Avotakka

Orno oli kotimaisen valaisinmuotoilun kehto – yrityksen ajattomat luomukset tuovat yhä valoa lukuisiin koteihin ja julkisiin tiloihin

Orno oli kotimaisen valaisinmuotoilun kehto – yrityksen ajattomat luomukset tuovat yhä valoa lukuisiin koteihin ja julkisiin tiloihin
Orno-valaisimet suunniteltiin aikaa ja käyttöä kestäviksi. Vuosikymmenten varrella Orno toi valoa niin koteihin, kouluihin, kirkkoihin, konttoreihin kuin sairaaloihin. Moni valaisin on nyt suosittu klassikko.
Julkaistu: 24.1.2022

Juttu on julkaistu Avotakka -lehden numerossa 12/2020.

Lokki ja Kuplat, Limput, Kulit, Modern Artit, Ping Pongit ja Ornon tuhannet muut, numerosarjoin nimetyt valaisimet ovat edelleen keskeinen osa suomalaista sisustuskulttuuria.

Peräti 80 vuoden ajan Ornon lähtökohta oli valmistaa teknisesti laadukkaita valaisimia, joiden muotoilu kestäisi aikaa ja käyttöä. Yritys täytti rakennuksen kuin rakennuksen kellarista vintille monipuolisilla valaisimillaan. On mahdollista, että suuri osa suomalaisista on ainakin osunut Ornon valaisemaan kohtaan, jos ei sitten ole itse omistanut yrityksen valmistamaa valaisinta.

Pohjoismaiden ensimmäinen sähkövalo syttyi Tampereella lähes 140 vuotta sitten. 1900-luvulle tultaessa sähkövalo oli vielä harvinaisuus ja suuri osa valaisimista tehtiin yksittäisinä tilaustöinä tai tuotiin ulkomailta. Ensimmäisiä sarjatuotantovalaisimia valmistivat Suomessa muun muassa Taidetakomo Koru, jota seurasivat pian Taito Oy ja vuonna 1921 perustettu Orno, joka myös oli aluksi taidetakomo ja valmisti vain valaisinten osia ja muita metallituotteita.

Ornon oma valaisimien sarjatuotanto alkoi kuitenkin jo sen ensimmäisinä toimintavuosina. 1930-luvulle tultaessa Ornon lisäksi sekä Taito että Idman olivat kasvattaneet mallistoaan ja tuotantoaan vauhdilla. Hieman myöhemmin mukaan laatuvalaisimien markkinoille tuli Artek. Lopulta 1960-luvulla Suomessa valaisinteollisuus kukoisti niin, että edellisten lisäksi muun muassa Aris, Valinte, Itsu, Sanka ja Lival kilpailivat markkinoista.

1960-luvun kuvassa Ornon muotoilijoita vasemmalta: Yki Nummi, Lisa Johansson-Pape ja Svea Winkler. Kuva: Nic Naumoff.

Urakkaa pimeässä ja pohjoisessa maassa riitti. Usein suurimmat rakennuskohteet jaettiin eri valaisinsuunnittelijoille sekä -yrityksille, joten kaikki saivat osansa, ja yksi yritys saattoi valmistaa kokonaisen koulukompleksin valaisimet. Kun tuotteet vielä suunniteltiin tarkkaan tiettyyn käyttötarkoitukseen, työmaa oli turvattu pitkälle tulevaisuuteen. Ornon osuus suurissa rakennusprojekteissa oli merkittävä.

Ensimmäiseksi Ornon valaisinsuunnittelijaksi nimettiin Bertil Lindholm. Lindholmin suunnittelemia valaisimia yritys toimitti muun muassa Stockmannin tavarataloon, joka valmistui Helsingissä 1930, ja vuotta myöhemmin avattuun hotelli Torniin. Tuolloin valaisimet edustivat usein tyyliltään klassismia, vaikka Lindholm monien aikalaistensa kanssa ottikin vaikutteita niin art decosta kuin rokokoostakin.

Suuri muutos Ornossa tapahtui vuonna 1936, kun pääomistajaksi tuli Stockmann. Tavaratalo oli jo aiemmin hankkinut Keravan Puusepäntehtaan valmistamaan itselleen omaa huonekalumallistoa, ja nyt valaisinyrityksen hankkiminen laajensi repertuaaria. Ornon tuotantolinja siirtyi samalla Helsingin keskustasta Keravalle, ja vain suunnitteluosasto jäi tavaratalon yhteyteen.

On mahdollista, että suuri osa suomalaisista on osunut Ornon valaisemaan kohtaan.

Stockmannin omistuksessa Ornon valaisimien pääsuunnittelijaksi palkattiin monipuolisen taideteollisuuskoulutuksen saanut Gunilla Jung. Jung oli ehtinyt hankkia osaamista valaisinsuunnittelusta niin Idmanin tytäryhtiö Lampputehdas Oy:ssä kuin Taidossa Paavo Tynellin alaisuudessa. Jung oli koko uransa ajan vapaa suunnittelija, vaikka tekikin suurimman osan töistään juuri Ornolle.

Gunilla Jung yhdisti valaisimissaan rohkeasti metallia, lasia, jalopuisia osia ja jopa rottinkia ja kaislaa. Tyylillisesti hänen töissään näkyivät selvästi Bauhausin merkitys ja omaperäiset rakenneratkaisut, kuten sisäkkäiset lasikuvut. Jung ehti lyhyeksi jääneellä urallaan suunnitella Orno-tuotannon lisäksi elokuvateatteri Savoyn (1937) ja usean ravintolan, kuten Eliten, Königin ja Kaivohuoneen, valaisimet. Jung menehtyi vain 34-vuotiaana 1939.

Yritystoiminta vaikeutui talvella 1939–40 Suomen ajauduttua sotaan, ja ajanjakson kokonaisvaikutukset tulivat olemaan merkittäviä; Orno oli monien muiden yritysten tapaan valjastettu palvelemaan sotateollisuutta. Talvisodan päätyttyä yrityksen valaisimia suunnittelivat hetken Kaj Franck ja Gunnel Nyman, mutta vuonna 1942 Orno löysi suunnittelijakseen Lisa Johansson-Papen, joka pystyi täyttämään Jungin jättämän aukon. Johansson-Pape osoittautui visionääriksi, joka pelasti yrityksen poikkeusoloissa.

Gunilla Jung yhdisteli valaisimissaan opaalilasia ja metallia 1930-luvulla. Kuvassa vasemmalla on Jungin valaisin 1059. Muotoilija Lisa Johansson-Papen painosorvatut metallivalaisimet olivat pitkään mallistossa. Innoluxin uustuotanto tunnetaan nimellä Lisa 450, kuvassa oikealla.

Jälleenrakennuksen vuosina auttoi Gunilla Jungin perinnöksi jättämä suuri valaisinmallisto, mutta sitä oli materiaalipulan vuoksi muokattava jatkuvasti. Kun olkea, paperia ja monia muita korvikkeita ei ollut enää välttämätöntä käyttää, metalli ja lasi palasivat valmistusmateriaaleiksi. Tärkeiksi nousivat jälleen myös valaisimien tehtävä ja ulkonäkö. Lisäksi murrosta kiihdyttivät markkinoille tulleet loisteputket.

Samaan aikaan piti olla valmis ottamaan vastaan suuria valaistuskohteita: Orno valmisti sotien jälkeen valaisimet noin 150 kirkkoon ja lukemattomiin muihin rakennuksiin.

Urakkaa pimeässä ja pohjoisessa maassa riitti.

Lisa Johansson-Pape oli koulutukseltaan huonekaluarkkitehti, mutta hän onnistui mukautumaan valaisinsuunnittelijaksi. Yksi Johansson-Papen klassikoista, Ihanne, tuli markkinoille vuonna 1947. Sittemmin Ihanne muutti hieman muotoaan ja sai Senator-nimen. Valaisinta valmistaa nykyään Innolux, jonka mallistossa on useita muitakin alun perin Ornolle suunniteltuja valaisimia, kuten Sipuli, Bulbo, Belle ja Lisa-tuoteperhe.

Johansson-Papen tehokkuus hakee vertaistaan, sillä hän oli valaistussuunnittelijana jopa kymmenissä kohteissa jo 1940-luvun lopulla. Vauhdikkaasta luomistyöstä kertoo sekin, että uusia malleja esiteltiin nopeassa tahdissa vuosi toisensa jälkeen. Pelkästään vuonna 1960 Stockmannilla järjestetyssä Valo–Lasi–Metalli-näyttelyssä esiteltiin 40 uutta hänen omaa valaisinmalliaan.

Ihanne-valaisimesta tehtiin myös pöytä- ja kattoversiot.
Malli 2062 on Lisa Johansson-Papen halutuimpia jalkavalaisimia.

Kodit muuttuivat sotien jälkeen monin tavoin. Niissä tarvittiin aiempaa enemmän käytännöllisiä ja pieniin tiloihin sopivia valaisimia. Suurten ja koristeellisten kruunujen tarve väheni, kun asuntojen huonekorkeus laski.

Koteihin Ornon valaisimista päätyi vain pieni osa. Julkiset rakennukset ja teollisuus nielivät tuotannosta jopa yli 80 prosenttia, ja yksittäiset tilaukset saattoivat olla valtavia. Esimerkiksi Leningradin kongressi- ja konserttitaloon yritys toimitti kaikkiaan 5 000 valaisinta 1960-luvun puolivälissä.

Sotien jälkeen suuret ja koristeelliset valaisimet väistyivät pienempien ja käytännöllisempien tieltä.

Valaisinmateriaaleiksi olivat vakiintuneet lasi ja metalli sekä varjostimiin pääsääntöisesti eri kangasvaihtoehdot. Vuosisadan puolivälissä keksitty akryyli tunnettiin aluksi Perspex-nimellä, ja Ornollakin tämä uusi materiaali otettiin vastaan innokkaasti. Yritys aloitti yhteistyön Sankan kanssa, joka oli muoviin erikoistunut loviisalaisyritys. Sanka oli Ornon yhteistyöyrityksistä muovivaiheessa yhtä tärkeä kuin oli jo aiemmin ollut Iittalan lasitehdas, joka toimitti suuren osan valaisimien lasisista kuvuista.

Orno pestasi 1950-luvulla Johansson-Papen avuksi useita nousseita nuoria osaajia. Vuosikymmenen alussa Yki Nummi sai paikan piirustuskonttorista, ja kymmenisen vuotta myöhemmin myös Svea Winkler, Aarne Routaheimo ja Heikki Turunen muotoilivat Ornon valaisimia. Väkeä tarvittiin, sillä tilaukset kasvoivat ja vienti veti muun muassa Ruotsiin, Saksaan ja Ranskaan.

Lokin ohella Kuplat muodostui Yki Nummen menestysmalliksi.
Kuvassa vasemmalta oikealle Yki Nummen valaisimet 64–463, Mexico ja nimetön kattovalaisin. Nummi oli akryylin ja värien mestari. Hän yhdisteli usein akryylivalaisimiin messinkisiä tai jalopuisia yksityiskohtia.
Yki Nummen Lokki-valaisin on suunniteltu vuonna 1960.

Yki Nummen valaisimet ovat säilyttäneet parhaiten paikkansa kodeissa. Kahdesta samanlaisesta akryyliosasta ketjuin koottu Lokki, joka välillä nimettiin Lentäväksi lautaseksi, edustaa kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokasta suunnittelua ja yksinkertaista oivaltamista. Useissa Nummen valaisimissa on kyse tavasta muotoilla akryyli valaisimeksi yhdestä osasta. Hänen vahvuutensa oli myös värien käyttö.

Yki Nummi lopetti Ornolla vuonna 1973, jolloin maailmanpoliittiset muutokset jo vaikuttivat teollisuuteen. Öljykriisin takia muovien käyttöä oli rajoitettava, ja tilalle palasivat metalliset vaihtoehdot. Nummen paikan pääsuunnittelijana sai talossa jo kymmenen vuotta työskennellyt Heikki Turunen. Metallien käyttö oli Turuselle tuttua, koska hän oli työskennellyt aiemmin Idmanilla, ja metallia muotoiltiinkin Ornolla Turusen mallien mukaan yrityksen loppuun asti. 1980-luvulla hänen kolleganaan muutamia valaisinperheitä suunnitteli myös Klaus Michalik.

Suunnittelija Heikki Turunen valaisinnäyttelyssä Stockmannin tavaratalossa vuonna 1976. Kuva: Kalevi Hujanen.

Heikki Turusen Tuplakupla on vuodelta 1972. Kuva: Timo Syrjänen

Stockmann luopui Ornon omistajuudesta vuonna 1985. Uusi omistaja, ruotsalainen Asea, luopui valaisinyrityksestä vain kahden vuoden jälkeen. Englantilaisen Thorn Emin myötä yhtiöstä tuli Thorn-Orno, joka myöhemmin oli osa Thorn Lighting Groupia. Ornon tarina päättyi kansainvälisen jättiläisen lakkautettua tehtaansa Keravalla vuonna 2001.

Vielä 20 vuotta maineikkaan yrityksen lopettamisen jälkeen meillä on yhä ilo nauttia vanhoista ja toimivista Orno-valaisimista ja lisäksi mahdollisuus ostaa uudelleen tuotantoon tulleita menestysmalleja. Ehkä tulevaisuudessa jokin yritys löytää Orno-katalogeista malleja, jotka saavat kunnian palata tuotantoon.

Tuhansien valaisinmallien talo

Orno tuotti tuhansia valaisinmalleja. Jo 1930-luvun lopulla mallistossa oli lähes 200 erilaista valaisinta, 1950-luvun lopulla yli 500, ja määrä saavutti huippunsa 1964, kun tarjolla oli 760 valaisinmallia. Yritys karsi mallistoaan rajusti tuon jälkeen, ja viimeisinä vuosina ennen lakkauttamista Ornolla ei enää suunniteltu uusia valaisimia.

Gunilla Jungin aikana Ornossa valaisimille harvoin annettiin nimiä, joten Jungin valaisimet tunnetaan lähinnä numerosarjoista. Vasta Lisa Johansson-Papen johdosta osa malleista nimettiin. Hänen suunnittelemiaan ovat muun muassa pöytä-, katto- ja lattiavalaisinversiot Ihanne-valaisimesta, opaalilasiset Sipulit sekä lasijalkaiset Lady- ja Missis-pöytävalaisimet.

Yki Nummi sen sijaan viehättyi nimistä, kuten Lokki, Kurki, Teeri, Tiira ja Outokumpu. Heikki Turusen valaisimista tunnetuimpia ovat Zop, Ping Pong, La Boheme, Limppu ja Tuplakupla. Kaikilla Ornon suunnittelijoilla numeroin nimetyt valaisimet ovat kuitenkin yleisimpiä.

Oman piirustuskonttorinsa suunnittelemien valaisimien lisäksi Orno edusti Suomessa ulkomaisia yrityksiä. Orno-stanssin tai -tarran voi löytää esimerkiksi Poul Henningsenin PH5-valaisimesta tai Arne Jacobsenin Eklipta-valaisimesta, josta on siis Louis Poulsenin valmistaman mallin lisäksi Orno-versio. Myös Le Klint -valaisimia voi nähdä vanhoissa Orno-esitteissä.

Kirjallisuutta: Lisa Johansson-Pape, Anna Lisa Amberg: Lisa Johansson-Pape, Leena Karttunen, Juri Mykkänen, Hannele Nyman: Orno – Valaisinmuotoilua ja Armi Ratia: Ornamo Book.

Kommentoi »