Olen viisilapsisessa perheessä kasvaneena tottunut tekemään aina kaiken porukassa. Viihdyn ihmisten keskellä. Saatan kuulostaa uskottavalta sanoessani, että pidän yksinolemisesta. Totuus kuitenkin on, että pidän siitä vain silloin, kun tiedän, moneltako muut tulevat kotiin. En ole koskaan asunut yksin, opiskeluajatkin vierähtivät siskojen kanssa kimppakämpässä, ja niitä aikoja kaipaan toisinaan vieläkin. Kuvittelin silloin varmasti olevani hurjan itsenäinen, mutta sittemmin olen tajunnut, etten ollut.

Hakeudun aina ihmisten seuraan. Työkeikat ja vieraissa paikoissa asioiden hoidot ovat tällaiselle läheisriippuvaiselle tylsiä ja jopa vastenmielisiä. Olisi kiva mennä joka paikkaan yhdessä puolison tai kaverin kanssa, mutta samalla järki sanoo, että on tehokkaampaa hajaantua.

Myös päätökset, joihin en voi kysyä kenenkään mielipidettä, tuottavat tuskaa. Usein olen päätökseni jo tehnyt, mutta silti toinen mielipide sinetöi sen selkeämmäksi.

Kun lapset ovat menneet nukkumaan, teemme yleensä asioita mieheni Tuukan kanssa erikseen: hän katsoo dokumentteja ja minä kirjoitan tai puuhaan jotain muuta. Silti hakeudun usein Tuukan kanssa samaan huoneeseen, ja häntä se vähän huvittaa. En myöskään ole koskaan käynyt yksin elokuvissa. Vaikka pidän valtavasti niissä käymisestä, se on minulle aina sosiaalinen tapahtuma.

Olen pakottanut itseni toimimaan enemmän itsenäisesti. Asetan itselleni uudestaan ja uudestaan tilanteita, joista selviämisestä huomaan saavani voimaa.

Olin taannoin bisnespalaverissa, jossa keskusteltiin isoista rahasummista. Edustin siellä filmialan yritystämme yksin, muut olivat kuvauksissa. Alustavasti oli sovittu, että kaupat tehdään, mutta asiakas ilmoitti ensitöikseen, että vetäytyykin hankkeesta. Keskustelimme loppuajan niitä näitä, ja istuessani neuvottelupöydässä olin yksinäisempi kuin pitkään aikaan. Itkin koko matkan kotiin.

Samalla tunsin hassusti ylpeyttä itsestäni, sillä en itkenyt sitä, että jäin alakynteen, enkä sitä, että olin yksin, vaan sitä, että nyt peruuntui iso työ, johon olimme käyttäneet valtavasti aikaa. Vastuu oli minulla, ja kannoin pettymyksenkin täysin yksin.

Pahimmillaan yksin jäämisen pelko aiheuttaa yksinäisyyttä. Yksi Suomi 100 -teemoista voisikin olla ystävän tai sukulaisen tsemppaaminen kohti itsenäisempää elämää. Itsestään ja teoistaan vastuun ottava ihminen on vapaa, onnellinen ja helppo rakastaa.