Meidän Talo

Omakotielämää Suomenlinnassa: Petra on tottunut lauttaruuhkiin ja Pokémonin pelaajiin pihallaan



Omakotielämää Suomenlinnassa: Petra on tottunut lauttaruuhkiin ja Pokémonin pelaajiin pihallaan

Olemattomat palvelut, raju kosteus ja suuri määrä turisteja. Kaikesta huolimatta sadat ihmiset asuvat Suomenlinnassa – ja vielä useampi haluaisi asua. Petra Tandefelt on yksi saarelle sydämensä menettäneistä.
Teksti Taina Ahtela
Kuvat Hannes Paananen

Aalto pärskähtää lautan ikkunaan. Aasialaiset turistit selaavat marraskuun harmaudessa älypuhelimiaan, vierestä kuuluu italiankielistä puheensorinaa.

Lautta on Suomenlinnassa asuvien ainoa kulkuväline, jolta myöhästyminen on painajainen.

– Kesäruuhkissa, kun aikataulut pettävät tai lauttaan ei mahdu, kuka lohduttaa esimerkiksi perhettä, jonka korvasärkyä itkevä taapero ei ehdi lääkäriin ajallaan, pohtii paljasjalkainen saarelainen Petra Tandefelt.

Merilinnoitus Suomenlinna sijaitsee 15–20 minuutin lauttamatkan päässä Helsingin keskustasta. Lautta liikennöi Suomenlinnan ja Kauppatorin väliä yhdestä neljään kertaan tunnissa riippuen vuoden- ja vuorokaudenajasta. Petra Tandefelt kotitalonsa ovella. Turistien piknik-seurue on joskus paistatellut päivää porstuan portaillakin .

Kun Petra oli lapsi, saarella toimi vielä kaksi kauppaa, konditoriakahvila, kemikalio ja postipankki. Oli parturia, lääkäriä ja neuvolapalvelut. Nyt on enää yksi kauppa, ja senkin tarjonta on paljolti suunnattu turisteille, mistä kielii oluthyllyjen pitkä rivi.

– Olen todella iloinen, että täällä on yhä kauppa, joskin se on kyläkauppa. Tunnen henkilökunnan nimeltä, ja hyllyjen välissä tulee vaihdettua kuulumisia.

Välillä kassajono koettelee asukkaiden hermoja. Jos vaikka Tandefeltin pyörittämän lelumuseon kahvilasta on maito loppu, kauppaan ei noin vain kipaista. Jonossa voi olla kymmeniä Pokémonin pelaajia, joista jokainen ostaa yhden jäätelön. Tai saarella toimivan työsiirtolan luottovanki ostamassa kahdeksan kaverinsa ostokset ja lotot erikseen. Siinä ehtivät omat pakasteet sulaa syliin.

– Olen oppinut välttämään tiettyjä aikoja, Tandefelt toteaa.

Tänään asiointi sujuu ripeästi, ja kassalla ehtii vielä jutella tutun kanssa.

– Hei, kysäise siinä Facebook-ryhmässä sitä vielä, Tandefelt huikkaa jonossa edellä olijalle.

Kymmenkunta talollista

Matkalla kotiin Petra Tandefelt kiertää tottuneesti rantaraitin kuopat, jotka sateinen syksy on täyttänyt kuravedellä.

– Tämä on autoton saari, kuten näkyy, Tandefelt vitsailee ja osoittaa lauttarantaan pysäköityjä autoja.

Petralla ja hänen puolisollaan Juhalla on autopaikka mantereella Kasarmitorilla. Kaikki isommat ostokset ja Ikea-reissut on mietittävä tarkkaan ja yritettävä yhdistää yhteen kertaan, jolloin varaa autolle paikan lautalta. Maksu on kaikille henkilöautoille sama, 40 euroa.

– Kaikessa rakentamisessa pitää laskea, että kuorma-auton kuorman tuominen saarelle maksaa satoja euroja. Ja yrittäjänä tarvikkeiden tilaaminen on aina kallista tai hankalaa, Tandefelt sanoo.

Saarelaiset ovat oppineet, että lupaus toimittaa ovelle harvoin toteutuu. Verkkokauppoihin ilmestyy ensimmäisen suomenlinnalaisasiakkaan jälkeen nopeasti reunaehto, jonka mukaan tilauksia ei toimiteta postinumeroalueella Helsinki 00190.

Toisaalta esimerkiksi talojen rahallinen arvo ei ole täällä sama kuin mantereella.

– Talo täällä on ihan eri asia kuin asua jossain, johon pääsee autolla pihaan.

Talo seisoo ylväänä rinteessä. Petra Tandefeltin pyörittämä lelumuseo on alakerrassa. Suomenlinnalaiset veneilevät paljon. Itärannan venevajat ovat asukkaiden moottorivenekerhon. Lelumuseon yhteydessä on myös kahvila ja museokauppa.

Suomenlinnan asukkaista talollisia on kymmenkunta. Lapsuudenkodissaan asuva Petra on yksi heistä. Valtaosa saaren asukkaista on vuokralla Suomenlinnan hoitokunnan hallinnoimissa asunnoissa. Ja niihin olisi jatkuvasti enemmän tulijoita kuin on koteja. Kun hoitokunta vuonna 2017 laittoi 12 asuntoa hakuun, hakemuksia tuli 789.

Kaupan hyllyjen välissä ja suomenlinnalaisten Facebook-ryhmissä on puuhattu adressia hoitokunnan kesällä ilmoittamia vuokrankorotuksia vastaan.

– Olen ylpeä siitä kerroksellisuudesta, joka täällä on. Korotukset uhkaavat tehdä Suomenlinnasta elitistisen paikan, johon vain harvalla on varaa.

Lapsuus keskellä rakennustyömaata

Tandefeltin kotitalon on rakennuttanut venäläinen kapteeni vuonna 1911. Parvekkeita kiertävät Tandefeltin isän nikkaroimat koristeelliset kaiteet. Pellistä leikattu ränninkaulus on kuin pitsikuvioinen kakkupaperi.

– Isä oli sisustusarkkitehti ja häntä kiinnostivat venäläiset datšat ja huvilat.

Tandefeltin vanhemmat ostivat huonokuntoisen talon 1970-luvulla. Talon alakerrassa toimii Petran äidin Piippa Tandefeltin vuonna 1985 perustama lelumuseo ja kahvila. Petra puolisoineen muutti taloon Marjaniemestä Itä-Helsingistä 2000-luvun alussa, kun museossa tehtiin sukupolvenvaihdos.

– En tiedä, olisimmeko muuten muuttaneet Suomenlinnaan. Onneksi olimme tunteneet mieheni kanssa niin kauan, että hän suostui tänne asumaan, Tandefelt nauraa.

Petran vanhemmat purkivat talon hirsirunkoon asti ja kunnostivat pala palalta.

– Saarella tuskin olisi pystyssä enää yhtään puutaloa, elleivät yksityiset omistajat olisi niitä remontoineet ja pitäneet ehjänä.

Petra eli lapsuutensa keskellä rakennustyömaata ja riitoja siitä, mitä seuraavaksi kunnostetaan.

– Kun talo tuli omistukseeni, pihalla oli lautakasat jäljellä. Päätin lopettaa työmaan ja siivota ne pois. Haluan elää täällä normaalia perhe-elämää ilman jatkuvia remontti- ja rahariitoja. Sen talo on viimeinkin ansainnut.

Aluksi Petra oli innoissaan puutarhasta.

– Aika äkkiä totesin, etten ehdi hoitaa sitä ja madalsin tavoitteita. Onni on, kun saa väsyneillä jaloilla talsia paljain varpain nurmikolla, Petra sanoo seistessään nyt talvisen kohmeisessa puutarhassa.

Eikä pihaa välttämättä tee mieli laittaa, sillä kuka tahansa saattaa saapastella kukkaistutuksissa ottamassa selfietä. Tandefelt osoittaa kuistiaan, jolle hän pari viikkoa sitten laittoi koristeeksi pienen tontun.

– Kolmen päivän päästä se oli jo kadonnut.

Omalla pihalla rauhassa puuhailun on voinut unohtaa. Milloin marjapensaiden juurelta on löytynyt alaston pari, milloin muurin yli pihalle on heitetty jätesäkkejä tai virtsattu.

– Täällä katoaa normaali ympäristönlukutaito. Helposti tulee harha, että kaikki Suomenlinnassa on turisteja varten. Mutta jos jossakin on talo ja kuistilla kumisaappaat, niin sehän on yksityinen talo!

Toinen seikka on maaperän mahdollinen myrkyllisyys. Mitä tahansa pieniäkin kaivaustöitä saarella tekee, pitää maa-aines tutkituttaa arkeologisten löytöjen ja myrkkyjen varalta. Jos jotain haluaa viljellä syötäväksi, pitää multa tuoda muualta.

– Sitä se tekee, kun on läträtty ruudilla. Mutta se on tämän saaren historiaa.

Vinot seinät, kosteat nurkat

Kosmos-kissa kehrää ja kyhnää keittiön alalaatikkoa, jossa sen ruokaa säilytetään.

– Annamme sille vain pieniä annoksia, jotta se pysyy saalistajana ja pitää hiiret kurissa, Tandefelt nauraa.

Hänellä on kaksi lasta, joista nuorempi on asepalveluksessa Santahaminassa ja vanhempi asuu perheineen mantereen puolella. Koti on kaunis kokoelma antiikkia, kynttelikköjä, vanhoja teepurkkeja ja samovaareja. Ruokasalin seinän muotokuvista katselevat 1700-luvulla syntynyt insinööriupseeri Robert Tandefelt ja tämän vaimo Hedvig Sofia.

Lasiveranta on talon valoisin paikka, ja siksi Tandefelt työskentelee usein siellä. Nytkin flyygelin alla on tuohikorissa joulukoristeita ja penkillä näyttelystä poistettuja nukkeja odottamassa vuoroaan. Työmatka alakerran museoon on 18 askelmaa.

Petra on tehnyt talossa pintaremonttia, uusinut tapetteja ja maalannut salin katon. Ulkoverhoilun hän maalautti seitsemän vuotta sitten. Levä tekee sen pinnalla jo tihutöitään.

– Kun saan 15 vuoden pankkilainan maksettua, maalautan talon uudelleen, hän irvistää.

Verannan kattopanelointikin on Petran isän tekemä. Jugend-tyylisessä tarjoiluastiassa on käpyjä ja saksanpähkinöitä, joista on tarkoitus askarrella joulukuusenkoristeita. Vanhat ikkunat ovat kuin taideteoksia. Tandefeltien Kosmos-kissa on hellyydenkipeä saalistaja.

Tuuli ulvoo, tai paremminkin jylisee lahdella. Verannan ikkunaruutujen väliin on tiivistynyt kosteutta.

– Kosteus on täällä aika rankkaa. Joskus myrskyllä tuntuu, kuin olisi autopesulassa.

Tandefeltin mukaan Suomenlinnaan pitää tulla saaren ehdoilla. Saarella on omat nurjat puolensa, joita ei vain pääse pakoon. Normaalit standardit eivät päde, ja vaikka kuinka remontoisi, seinät eivät koskaan ole suoria.

– Mutta se juuri on se rikkaus. Täällä on vahvat vibat, ja henget ulisevat nurkissa. Jos sille ei antaudu, elämä voi olla vähän pelottavaa.

Jäätä pitkin keskustaan

Kun Petra oli lapsi, heillä ei ollut sisävessaa eikä vesijohtovettä. Hän muistaa yhä, kuinka jännittävää pelkkä ulkohuussissa käyminen oli. Lapset leikkivät Tykistölahdella jäälautoilla, ja muurien ampuma-aukoista sai kauppaleikkiin hyviä hyllyjä. Kuten nyt lapsenlapsen Nemon kanssa, ajankuluksi riitti, että meni ulos.

Yläasteelle ja lukioon Kruununhakaan nuoret kulkivat talvisin jäätietä merisotakoululta Kaivopuistoon. Jos jää ei ollut riittävän paksu pakettiautobussia varten, piti mennä jalan.

– Opin polttamaan norttia ilman käsiä, ja tukka huurtui aina poikittain pystyyn. Koulussa minua kutsuttiin Myrskyluodon Maijaksi. Jos menen vaikka oopperaan, pitää narikassa yhä vähän peilata itseään, kun toiset tulevat siististi taksilla.

Ikävä Suomenlinnaa, ei Suomea

Viime talvena Tandefeltin perhe joutui soittamaan ambulanssin lapsen saatua leikkauksen jälkeisen verenvuodon. Huoltotunneli oli remontissa, meri jäässä ja taivaalta vihmoi räntää, joten pelastuslaitoksen vene ja helikopteri eivät kulkeneet.

– Pelotti valtavasti.

Lopulta apu tuli 25 minuutissa, kun ambulanssi sai luvan ajaa suljetusta tunnelista.

Kaikesta huolimatta valtavan moni haluaa asua täällä. Nekin, jotka ovat aikanaan tulleet pakosta Suomenlinnaan esimerkiksi töihin armeijaan, usein jäävät.

– Suomenlinnalaisuus luikertelee luihin ja ytimiin. Jos käyn Itä-Helsingissä, paluumatkalla Itäkeskuksen kohdalla meren kosteus ja tuoksu alkaa tuntua. Mitä lähemmäs kauppatoria tullaan, sitä vahvemmaksi tuoksu voimistuu. Siihen kun vielä yhdistyy muurien multainen kosteus, se on minun halihajuni. Matkoilla ollessani ikävöin Suomenlinnaa, en Suomea, Petra Tandefelt kertoo.

Kun Tandefeltilla joskus on vapaa-aikaa, hän kävelee saaren eteläpuolelle katsomaan horisonttia. Sitä näkyä hän oppi lapsena rakastamaan perheen asuessa vuokralla Ehrensvärdin haudan lähellä.

– Minulla on jokin sieluun kirjoitettu pakko kävellä sinne. Kun etelätuulella aurinko paistaa ja aallot lyövät rantaan, on todella kaunista. Koko maailma on avoin, voit lähteä minne tahansa.

Suomenlinna paketissa

  • Viaporin linnoituksen rakennustyöt alkoivat Ruotsin vallan aikana 1748. Linnoituksessa asui noin 6 000 henkeä, valtaosa sotilaita. Ruotsalaisella kaudella Viapori oli kulttuurikeskus, jossa upseerit elivät vilkasta seuraelämää. Talvisin elämä oli karua, ja jäätä pitkin vaelsi jopa susia.
  • Venäläisellä kaudella vankeja ja sotilaita oli 3 000, siviilejä tuhatkunta. 1800-luvun alussa linnoituksen väkiluku oli suurempi kuin Helsingin. Sotamiehet asuivat ahtaissa kasarmeissa, upseerit perheineen joskus jopa omissa puuhuviloissa, joista lähes kaikki ovat nyt tuhoutuneet.
  • Suomalainen varuskunta asettui linnoitukseen keväällä 1918, ja saarten peruspalvelut syntyivät. Sotien jälkeen rakennusten kunto oli hyvin huono. Siviiliväestöä oli enimmillään 1600. Vuonna 1981 valmistunut huoltotunneli liitti Suomenlinnan kaukolämpö- ja viemäriverkkoon. Hälytysajoneuvoja varten rakennettiin ajoramppi vuonna 1992.
  • Nykyisin asukkaita on noin 800, ja saarella työskentelee 400 ihmistä. Suomenlinnassa on yli 350 asuntoa, joista valtaosaa isännöi Suomenlinnan hoitokunta. Vapaita asuntoja jaettaessa etusijalla ovat lapsiperheet ja henkilöt, joiden asuminen Suomenlinnassa on tarpeen työn luonteen vuoksi tai tukee Suomenlinnan peruspalveluiden säilyttämistä.
  • Suomenlinnan hoitokunta on määrittänyt asuntojen vuokrat. Esimerkiksi 90 neliön asunnon vuokra on 1277 euroa.
  • Suomenlinnasta alkoi muodostua matkailukohde 1950-luvulla. Vuonna 2016 yksistään Suomenlinnaa päämatkakohteenaan pitävien kävijöiden rahankäyttö toi Helsingin talouteen 45 miljoonaa euroa.

Lähteet: suomenlinna.fi ja Suomenlinnan hoitokunta

Jugend-tyylinen jalkalamppu on löytö Helanderin huutokaupasta. Suvun vanha uusrokokookalusto on saanut pintaansa Artekin seeprakuosin. Salin seinällä on Petran esi-isä Otto Tandefelt. Kruunu on 1880-luvulta, ja siinä roikkuvat lasiset nalleaiheiset joulukoristeet ympärivuotisesti. Ruokasalin jugendvalaisimen varjostimen kunnosti Stockmannin valaisinosastolla varjostimien parissa elämäntyönsä tehnyt ystävätär, joka nyt on jo eläkkeellä. Kristallikruunu on 1850-luvulta ja tapetti Ritva Kronlundin Avaruuslintu 1970-luvulta. Peilin yläpuolella on keramiikkataulu, jonka Petra teki pienenä tyttönä äidin keramiikkatyöhuoneella. Kuvassa on kettu ja korillinen pihlajanmarjoja. Talossa on teeantiikkia siellä täällä. Tässä vanhoja teepurkkeja. Kuvassa oleva pallo on mandariinin kuoren sisään pakattua kiinalaista teetä.

Lue lisää:

Päivi ja Timo asuvat Suomenlinnan saarella: "Täällä rakennuksilla on lempinimet – meidän kotiamme kutsutaan Nousevan auringon taloksi"

Ansaitut eläkepäivät! Vanha junavaunu sai uuden elämän kesämökkinä

Punavuoresta mummonmökkiin! Punaisessa tuvassa asuu Janne ja seitsenvarpainen kissa

Julkaistu: 10.1.2018