Kolme pientä silmäparia tuijottaa vieressä, kun äiti pursottaa erivärisiä kuorrutteita kuppikakkujen päälle ja ripottelee pinnalle karkkeja ja strösseleitä. Pojat, Granger Minor eli Mino, 4, Clef, 3, ja Cadence, 1, luottavat siihen, että kakuista riittää maistiaisia heillekin.

Suomalais-amerikkalaisessa perheessä herkkupäivä on lauantaisin. Silloin pojat saavat valita kaupasta tikkarit tai eurolla irtokarkkeja. Kuppikakkuja on tarjolla harvoin.

Vanhemmat, Odetta Lee-Simmons ja Granger Simmons, pyörittävät Uudessakaupungissa ja Turussa amerikkalaisia herkkuja myyvää Pink Vanilla Desserts -liikettä, eikä työltä jää aikaa vapaa-ajan leipomuksille.

– Leivon työkseni niin paljon, etten jaksa tehdä sitä enää kotona. Kotiin ostamme kaupasta valmistuotteita tai leivon poikien kanssa jotain suomalaista, kuten laskiaispullia, Odetta sanoo.

Amerikkalaisella reseptillä valmistetut herkut ovat tuliaisia perheen entisestä kotimaasta. Yhdysvalloissa Providencessa pariskunta teki kotoa käsin pienimuotoisia catering- ja hääkakkutilauksia. Kun perhe muutti kolme vuotta sitten Uuteenkaupunkiin, tuntui luontevalta jatkaa siitä, mihin he olivat jääneet Atlantin toisella puolella.

– Tämä ei ole koskaan ollut unelmani. Siitä kuitenkin tuli unelma, kun aloin leipoa ja huomasin, että ihmiset tykkäsivät kuppikakuistani.

Herkkujen rantautuminen Suomeen oli lopulta pienestä kiinni. Uudessakaupungissa lapsuutensa viettäneellä Odetalla oli nimittäin nuorena kiire pois Suomesta.

Helsingissä syntynyt Odetta muutti Uuteenkaupunkiin parivuotiaana. Perheen liikkeitä saneli Odetan isän, koripallolegenda Gerald Lee Seniorin ura. Vuonna 1984 Lee Senior siirtyi pelaamaan koripalloa Uudenkaupungin Urheilijoihin.

Odetan lapsuusmuistot ovat kaksijakoiset. Ulospäin kaikki näytti hyvältä. Hänellä oli rakastavat vanhemmat ja paljon kavereita. Hän harrasti musiikkia, koripalloa ja tanssia. Kiltti ja tunnollinen tyttö pärjäsi hyvin koulussa. Sisällä kuitenkin myllersi.

Lapsuus- ja nuoruusvuosia varjosti ahdistava ja usein pelottavakin ilmapiiri. Tuohon aikaan Leet olivat lähes ainoa kantaväestöstä poikkeava perhe Uudessakaupungissa. Odetta joutui kiusaajien silmätikuksi, ehkä useammin kuin nuoremmat sisaruksensa.

– Koripallomatseissa oli hienoa olla tummaihoinen, sillä siellä taustaamme ihailtiin. Muualla olimme vieraita. Ihonvärini vuoksi minua katsottiin oudosti, huudeltiin perään ja nimiteltiin. Koulussa ja kaupungilla kuljin aina varautuneena. Pelkäsin jatkuvasti. Inhottava klimppi nousi heti kurkkuun, kun kuulin jonkun supattavan takanani.

Odetta oli kamppailujensa kanssa melko yksin. Hän purki tuntojaan parille läheiselle ystävälleen, mutta valkoiset kaverit eivät voineet täysin ymmärtää, mitä hän kävi läpi. Masennuksen ja epätoivon keskellä hän sai voimaa uskosta.

– Olin todella katkera. En ymmärtänyt, miksi jotkut haukkuivat minua somaliksi. Olisivat edes nimitelleet mulatoksi tai kaksiväriseksi. Kiukkuani lisäsi se, etteivät he edes tunteneet taustaani.

Rasismiin tympääntynyt nuori nainen päätti lähteä Amerikkaan ensimmäisen tilaisuuden tullen. Vuosien varrella tehtyjen sukulaisvierailujen perusteella isän kotimaa vaikutti unelmamaalta. Matkoilla isovanhemmat olivat hemmotelleet lapsenlapsiaan leluilla ja huvituksilla.

Kun ylioppilaskirjoitukset päättyivät, Odetta lähti Suomesta ovet paukkuen. Vielä samalla viikolla hän pakkasi laukkunsa ja matkusti au pairiksi Providencen kaupunkiin, Rhode Islandin osavaltioon Yhdysvaltain itärannikolle. Kyse oli vuoden pestistä, mutta hän ei aikonut palata.

– Haaveeni oli, että käyn yliopiston, tapaan mustan miehen ja menen naimisiin, saamme lapsia ja laulamme yhdessä. Sitten se kaikki kävi toteen, Odetta nauraa.

Elämä Yhdysvalloissa ei kuitenkaan ollut sellainen unelma kuin Odetta oli kuvitellut. Todellisuus iski vasten kasvoja pian muuton jälkeen.

– Olin todella yksin. Minulla ei ollut ystäviä eikä tukiverkostoa. Huomasin myös pian, että sielläkin elämä on tavallista arkea eikä pelkkää shoppailua ja vesipuistoissa huvittelua. Au pair -vuosi oli itsetutkiskelun aikaa. Minun piti käydä läpi sisälläni vellonut ahdistuneisuus ja pelko. Haavojen piti parantua.

Odetta ei kuitenkaan halunnut palata Suomeen. Isäntäperheen äiti kehotti häntä hakemaan yliopistoon. Kaikkien yllätykseksi Odetta pääsi opiskelemaan psykologiaa Harvardin sisar­kouluun, Brown Universityyn.

Heti ensimmäisen lukuvuoden alussa Odetta tapasi tulevan miehensä yliopiston kampuksella. Lingvistiikkaa ja antropologiaa opiskellut Granger oli Odetan vuosikurssin tuutori. Siitä alkoi vuosien ystävyys, joka myöhemmin syveni rakkaudeksi.

Vuoteen 2012 asti pariskunta rakensi elämäänsä Providenceen. Granger työskenteli ravintola-alalla, toimi pastorina paikallisessa kirkossa, opetti kouluissa ja veti omaa radio-ohjelmaansa. Odetta käänsi ulkomaalaisten koulutus- ja työtodistuksia kansainvälisen yrityksen palveluksessa. Hänellä oli jonkin aikaa myös pieni maskeeraus­yritys. Lisäksi pariskunta hoiti kotoa käsin pienimuotoisia catering- ja hääkakkutilauksia.

Perheeseen syntyi kaksi poikaa, ja elämä oli ihanaa. Oli suuri talo, autot, koirat, työt ja paljon ystäviä. Yllättäen Granger ehdotti muuttoa Suomeen.

– Emme olleet suunnitelleet sitä. Moni asia oli kuitenkin muuttunut, eikä Providence ollut enää se paikka, jossa halusimme asua. Ystäviämme oli muuttanut pois, etsin turhaan töitä ja yritys, jossa Odetta työskenteli, lopetti. Jossain vaiheessa vain tiesin, että meidän pitää muuttaa Suomeen. Se oli Jumalan johdatusta, Granger muistelee.

Odettaa itketti. Hän ei ollut ajatellut palaavansa Suomeen enää koskaan, mutta päätös muutosta kypsyi lopulta nopeasti.

Perhe myi parissa kuukaudessa lähes koko omaisuutensa. Mukaan mahtui vain pari matkalaukkua.

– Revin valokuva-albumeista mukaan rakkaimmat kuvat. Pakkasin leivontatarvikkeita, vaatteita, kenkiä ja meikkejä. Lapsille ostin halvalla seuraavan sesongin vaatteet. Granger pakkasi paljon kaikkea kummallista, kuten kasetteja ja videoita. Kaikesta muusta piti luopua. Se oli raskasta, mutta myös puhdistavaa, Odetta muistelee.

Atlantin toisella puolella vastassa oli Suomen kesä. Perheellä ei ollut Suomessa mitään, mutta Odetta luotti siihen, että kaikki järjestyy. Hän oli pelännyt paluuta, mutta entisessä kotikaupungissa olo olikin lähinnä helpottunut.

– Kaikki oli niin helppoa. Vanhempani etsivät meille asunnon, ja esikoisemme pääsi päiväkotiin. Saimme toimeentulotukea ja lapsilisää. Emme halunneet elää tukien varassa, mutta se toi turvaa, kunnes pääsimme jaloillemme, Odetta muistelee.

Odetta ymmärsi Suomen sosiaaliturvan arvon, kun perheen kolmas lapsi syntyi Suomessa. Hän oli hämmästynyt, miten pieni lasku sairaalasta tuli – esikoisen synnyttäminen Amerikassa maksoi noin 30 000 dollaria.

– Miten ihmiset kehtaavat valittaa Suomessa mistään! Amerikassa ei ole lainkaan tällaista tukiverkostoa. Jos sinulla ei ole työtä, olet kadulla.

Odetta ehti asua Amerikassa reilut 11 vuotta. Kokemus oli tärkeä: hän oppi juuristaan ja itsestään. Myös sen, ettei menneisyyden kokemuksia voi paeta.

Paluu Suomeen oli kuin sovinto itsensä kanssa. Odetasta oli ihanaa huomata, että Uusikaupunki ja sen katukuva olivat muuttuneet kansainvälisemmiksi. Odetta saattoi kävellä lastensa kanssa kaduilla pelkäämättä.

– Huomasin, että tämä onkin ihana kaupunki lapsi­perheelle.

Rasismi ei ole silti kadonnut kokonaan. Odetta kertoo, kuinka eräs äiti sanoi toiselle, että ”tuo on sen neekeri­pojan äiti”. Kadulla alle kouluikäiset pojat huusivat kerran Grangerille: ”Lähde pois maasta, neekeri!”.

– Huutelua on vähemmän. Enemmän törmää piilo­rasismiin. Jotkut saattavat poistua liikkeestämme, kun huomaavat, että tiskin takana häärii tummaihoinen.

Grangerille Suomi on yhä satumaa. Hän varttui Philadelphiassa, jossa aseet paukkuivat ja hälytysajoneuvojen sireenit soivat jatkuvasti. Aina piti olla varuillaan. Suomesta hän ei ollut koskaan ennen edes kuullut. Odetta kertoi hänelle puhtaasta luonnosta, tuhansista järvistä ja ilmaisesta koulutuksesta.

Ennen muuttoa Granger ehti vierailla Suomessa kahdesti. Hiljaisuus ja turvallisuus tuntuivat epätodellisilta. Ensi kerta Odetan vanhempien mökillä oli hieno mutta kummallinen kokemus: hiukset ja perunat pestiin samassa järvivedessä, ja ympärillä kuului vain linnun laulua.

– Aluksi kaipasin ääniä, mutta nyt osaan jo nauttia hiljaisuudesta. Suomessa olen oppinut myös arvostamaan luontoa. On ollut hienoa nähdä ihmisten kasvattavan itse vihanneksia. Olin ennen nähnyt niitä vain supermarketissa.

Amerikasta Odetta ja Granger kaipaavat kotiaan, kavereita ja sukulaisia sekä ihmisten sosiaalisuutta, vieraanvaraisuutta ja avoimuutta. Granger kaipaa myös ruokaa.

– Haluan viedä pojat joskus Amerikkaan, jotta he näkevät, ettei elämä ole kaikkialla kuin satukirjoissa.

Yrittäjäperheessä päivät täyttyvät työstä. Odetta pyörittää Uudenkaupungin liikettä tiistaista perjantaihin. Granger matkustaa kuutena päivänä viikossa Uudenkaupungin ja Turun välillä ja huolehtii, että hommat hoituvat kesällä avatussa isommassa liikkeessä. Lisäksi hänellä on oma limonadiyritys.

– Arki on haasteellista ja lapset ikävöivät isäänsä viikolla, kun hän tulee vasta myöhään kotiin. Välillä mietin, että mitä jos lopettaisin kaiken ja olisin vain lasten kanssa kotona. Mutta sitten tajuan, että he kyllästyisivät nopeasti seuraani, Odetta sanoo.

Koripalloa Odetta ei enää pelaa, mutta poikia se kiinnostaa. Odetan veljen Gerald Lee Juniorin eli Junnun pelejä Suomen maajoukkueessa seurataan innolla.

− Varsinkin Clef on korisfanaatikko. Hän osaa susi­jengin pelaajat ulkoa ja uhrautuu syömään parsakaalia hampaat irvessä vain, koska haluaa olla yhtä iso kuin Junnu, Odetta kertoo.

Pariskunta haaveilee, että he voisivat tulevaisuudessa avata useampia Pink Vanilla Desserts -liikkeitä. Odetta korostaa, että hänen intohimonsa on jakaa amerikkalaisia makuja suomalaisille, ei niinkään leipoa itse.

– Aloin leipoa Amerikassa omaksi ilokseni. Innostus lähti kokeilunhalusta, kun näin lähimarketissa hyllymetreittäin leivontatarvikkeita. En kuitenkaan ole leipuri vaan herkkujen rakastaja.

Vaikka perhe elää tällä hetkellä omaa vaaleanpunaista unelmaansa, vanhemmat ovat saaneet kokea myös maailman kovuuden ja julmuuden. He toivovat, että heidän lastensa maailma olisi suvaitsevaisempi ja avoimempi.

Odetta haluaa, että pojista kasvaisi rohkeampia kuin hän itse oli pienenä. Hän toivoo, että pojat saisivat olla sellaisia kuin ovat, heidän mielipiteitään arvostettaisiin ja he tuntisivat, että heitä kuunnellaan. Granger on samoilla linjoilla.

– Haluamme kasvattaa heistä myötätuntoisia ja rakastavia herrasmiehiä. Tärkeää on myös, että he osaavat pitää hauskaa ja nauttia elämästä.