Tajunnanvirtaryijyjä solmiva Nora Komonen: ”Ryijyt kertovat rohkeudesta kulkea omia polkujaan”
Kun Nora Komosen, 55, kaapit alkoivat täyttyä neulelankojen jämänöttösistä, hän päätti kokeilla ryijyjen solmimista. Lopputulos on hänelle itselleenkin usein vähän yllätys.
Tässä iässä ei tarvitse enää välittää siitä, mitä muut ajattelevat. Ryijyt välittävät minusta tiettyä häpeilemättömyyttä, rohkeutta kulkea omia polkujaan. Käsillä tekeminen menee minulla helposti kotitöiden edelle. Kun muissa kodeissa ihmiset tekivät viime joulun alla suursiivousta, minä loikin kolmen eri luovan projektin väliä. Keittiön pöytä oli joulukorttipajan valtaama, ateljeessa työstin puukapuloista tonttuja ja työhuoneessani odotti talviaiheinen ryijy tekijäänsä. Onneksi siivous onnistuu myös muilta perheenjäseniltä.
tajunnanvirtaryijy, niin joku sanoi töistäni. Se on sopiva ja hyvin kuvaava ilmaus sille prosessille, mitä tapahtuu, kun tartun neulaan ja lankaan ja alan solmia.
Haluan säilyttää tekemisen vapauttavana, luovana ja rentouttavana. Siksi en suunnittele lopputulosta liiaksi etukäteen. Se onkin usein itselleni yhtä suuri yllätys kuin ryijyn ensimmäistä kertaa näkevälle. Aluksi minulla on toki idea ja saatan piirtää mustalla tussilla esimerkiksi kukkien ja puiden ääriviivat suuntaa antamaan. Sitten otan lankakasat viereeni ja lähden maalaamaan niillä. Neulansilmässä on usein monta erisävyistä lankaa yhtäaikaa. Arvelen, että ryijyjen liukuvärjäysvaikutelma tulee juuri tästä.
Television ääressä saatan virkata ja neuloa, mutta ryijyjen solmimishetkiin keskityn ilman häiriötekijöitä. Korkeintaan saatan kuunnella musiikkia. Toisinaan menee päiviä ilman ainuttakaan solmua, toisinaan unohdun tekemään moneksi tunniksi, enkä malta lopettaa. Kokeilen vielä tätäkin väriyhdistelmää ja ehkä tuotakin.
En ole koskaan kulkenut villitysten ja valmiiden mallien perässä vaan ollut vastarannankiiski ja oman tien kulkija jo varhain. Kun 13-vuotiaana olin neulonut ensimmäisen villapaitani ja tajunnut tekniikan, aloin jo piirtää omia malleja. Lukiossa suututin ruotsinkielenopettajani neulomalla tunnilla. Hänen kehotuksensa hankkiutua mieluummin käsityökouluun toteutui, minulla on takataskussani myös kangaspuilla kutomisen ammattitutkinto.
Mummuni oli se, joka sytytti minuun ensimmäiset käsillä tekemisen tulet. Mummin kotoa löytyi muun muassa itse tehty Tulilintu-ryijy. Haluni oppia virkkaamaan oli niin kova, etten ehtinyt odotella edes ketään neuvomaan. Lopputuloksena oli vain epämääräinen mytty solmussa olevaa lankaa. Kun mummin avulla hoksasin oikean tekniikan, virkkasin innoissani metrikaupalla ketjusilmukkanauhaa.
Käsitöissä työvälineet ja tekniikat ovat vuosien varrella vaihtuneet monta kertaa. Kun inspiraatiolähde on käytetty tyhjäksi, on ollut aika keksiä uutta.
”Olen muutaman kerran yrittänyt pysytellä hillityissä sävyissä, mutta jossain vaiheessa kyllästyn ja kaivan esiin kirkkaita, ihania värejä.”
Ryijyinnostus alkoi sattumalta. Olin kutonut kaapit täyteen villasukkia, ja kotoa löytyi epämääräisiä lankanöttösiä kaikenmoisissa väreissä. Mitä näistä voisi luoda? Kokeilin tuftausta, mutta menetin hermoni, kun se ei vain ottanut toimiakseen. Se, oliko vika välineissä, tekniikassa vai tekijässä, jäi vähän epäselväksi.
Kaupan kangasosastolla silmät osuivat ryijyverkkoon. Jospa kokeilisin ryijyntekoa solmimalla? Youtubesta löytyi Marttojen ohjevideo, ja siitä sain tarvittavat perustiedot.
Se, että pohjalla on perustaidot ja kokemusta erilaisista käsityötekniikoista, maalaamisesta ja piirtämisestä, auttoivat pääsemään nopeasti alkuun ja antoivat mahdollisuuden keskittyä luomiseen. Haluan silti kannustaa jokaista kokeilemaan. Ryijyjen solmimisen tekniikkaa ei ole vaikea oppia.
Olen kukkahörhö, ja värit ovat minulle ehdottoman tärkeitä. Olen muutaman kerran yrittänyt pysytellä hillityissä sävyissä, mutta yleensä jossain vaiheessa kyllästyn tylsiin lankakeriin ja kaivan esiin kirkkaita, ihania värejä. Yhdessä ryijyssä sävyjä voi olla jopa kolmekymmentä. En yleensä pääse kaupasta ulos ilman, että mukaan on tarttunut lankaa. Vaikka alussa tarkoitukseni oli pienentää lankavarastoani, on siis käynyt ihan päinvastoin.
Maalatessani teen pikkutarkkaa piiperrystä, mutta ryijyissä toteutan kaipaamiani suuria vetoja, isolla pensselillä. Olen kuin impressionistinen lankamaalari, jonka töiden koko olemus näkyy kunnolla vähän kauempaa katsottuna.
