Minulla on parit farkut, joita olen käyttänyt yli kym­menen vuotta. Näi­hin on kertynyt aika paljon näkyviä korjauksia. Kerran olin juuri lähdössä kotoa ja vedin housuja jalkaan, kun koko lahje katkesi edellisen korjauksen rajalta, polven yläpuolelta. Ne jäivät vain muutamalla tikkauksella takaa kasaan. Silloin oli pakko todeta, että ei ehkä sittenkään näitä housuja tänään.

Olen tietoisesti päättänyt vähentää uusien vaatteiden ostamista ja pidentää vaatteideni käyttöikää. Ja kun rikkinäisissä ei oikein viitsi kulkea, ei jäljelle jää muuta vaihtoehtoa kuin korjata vanhoja.

Parhaassa tapauksessa rikkinäisen vaatteen korjaisi siinä hetkessä, kun se hajoaa. Aina se ei onnistu. Itsellänikin on kotona suuri kestosäkillinen rikkinäisiä vaatteita, jotka odottavat sopivaa hetkeä.

Tämän vuoksi korjaustapahtumat ovat mielestäni hyvä idea. Olen aktiivisesti mukana Korjaus­kaupunki-yhteisössä, joka kokoontuu Helsingissä kerran kuussa korjaamaan vaatteita yhdessä. Näissä tapaamisissa opetan ja neuvon muita osaamiseni mukaan. Lisäksi otan itsekin mukaan lykkääntyneitä projektejani, istun alas ja otan aikaa vaatteilleni.

Kun olin pieni, äiti ompeli minulle ja sisaruksilleni naamiaisasuja. Alakoulussa kokeilin tekstiilitöitä ja tein kotona roolivaatteita ja asuja. Olin silloin kiinnostunut teatterista ja roolipeleistä.

Vaatteiden paikkaamisesta kiinnostuin teininä. Olin jo silloin kulutuskriittinen ja ostin vaatteita lähinnä kirppareilta. Trumpettihousut olivat silloinkin muodissa, ja lempifarkkuni olivat kuluneet rikki lahkeista, jotka laahasivat maata. Paikkasin ne punaisella kankaalla. Ajattelin, että korjaaminen saa näkyä. Ehkä sain vaikutteita ystäviltäni, jotka olivat punkkareita ja ompelivat vaatteisiinsa patcheja eli kangasmerkkejä.

Teininä korjasin vaatteita jonkin verran, sitten se jäi tauolle. Jossain vaiheessa vein rikkinäisiä vaatteitani korjattavaksi muille. Viitisen vuotta sitten törmäsin japanilaiseen sashikokirjontaan ja innostuin.

Aluksi sain tarkoista kirjontaohjeista ja näyttävis­tä, geometrisistä kuvioista käsityksen, että sashiko on hirveän vaikeaa. Sitten yhdessä blogissa kirjoitettiin, että ei se ole niin justiinsa, vaan tekniikan oppii tekemisen kautta. Siinä oli punk-henkistä asennetta. Totesin, että nyt pitää vain aloittaa.

ENNEN vaatteiden korjaaminen oli normi. Vasta 1980- tai 90-luvulla meillekin tuli kulutuskulttuuri, jossa on halvempaa ostaa uusia vaatteita kuin korjata vanhoja. Eihän sellaista tilannetta voi olla, kun miettii sitä työn määrää, joka tarvitaan raaka-aineen keräämiseen, langan kehräämiseen, kankaan kutomiseen ja lopulta vaatteen suunnitteluun, leikkaamiseen ja ompeluun. Prosessia ei ole järkevää aloittaa alusta, kun vaate menee rikki.

On toki vaatteita, joita ei kannata paikata. Nykyään puuvillaa tehotuotetaan, ja sen laatu on heikkoa. Toisaalta esimerkiksi elastaani väsyy. Silti uskon, että monien vaatteiden käyttöikää pystyy pidentämään.

Jos ostan uuden t-paidan, se on ensin kesäkäyttöön. Kun paita kuluu, se siirtyy talvikäyttöön, esimerkiksi farkkupaidan alle. Sitten, kun paita on niin kulunut, ettei sitä viitsi näyttää muille, se päätyy yöpaidaksi ja lopulta remppavaatteeksi. Korjaan myös huonekaluja, ja tarvitsen vaatteita, joihin voi huoletta pyyhkiä liimaa.

Kun vaate tulee tiensä päähän, voin vielä käyttää kangasta toisten vaatteiden paikkaamiseen. Minulla on esimerkiksi shortseiksi leikattujen farkkujen lahkeita, joita voin käyttää paikkauksiin.

KORJAAMINEN on ekologista, mutta se herättää edelleen ihmeellisen vahvoja tunteita. Siihen liittyy häpeää ja mielikuvia köyhyydestä. Se on nurinkurista, koska oikeastaan korjaaminen on luksusta. Sitä voi tehdä vain, jos on riittävästi aikaa.

Korjaamalla vaatteisiin pystyy lisäämään jotain, ja mitä enemmän paikkauksia kertyy, sitä enemmän vaatteesta tulee oma. Tämä ajatus ilahdutti minua jo silloin, kun teininä korjasin lempihousuni. Farkkuja nyt on kaikilla, mutta kenellä muulla olisi sellaiset, joissa on punaiset lahkeet.