Kun äiti kuoli, neulominen auttoi Tiinaa surussa: ”Taivassukat olivat viimeinen lahja äidilleni”

Neulominen on kuin metsässä kävelyä. Se laskee verenpainetta ja rauhoittaa mieleni. Tasaisessa neulomisen rytmissä rentoudun, kun käteni ja silmäni toimivat samaan tahtiin.

Langan tuntu ja väri ovat minulle tärkeitä. Pidän pehmeistä langoista sekä maanläheisistä, murretuista väreistä.

Kudon joka päivä omaksi ilokseni, mutta myös voidakseni antaa tekeleitäni muille. Minulle neulominen elämän vaikeissa paikoissa on luonut myös turvaa ja lohtua.

Raisiolainen Tiina Mahlamäki työskentelee Turun yliopistossa historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksella. Hänen Neuloosi-kirjansa julkaistiin joulukuussa.

Äiti oli 78-vuotias, kun hän kesällä 2021 sai yllättäen sairauskohtauksen. Sen seurauksena hänen kehonsa toinen puoli halvaantui kokonaan. Äiti jäi vuodepotilaaksi.

Mietin, miten elämä saattoi olla niin epäreilua.

Siihen asti äiti oli ollut hyvin aktiivinen ihminen. Hän huolehti itsestään, teki paljon käsitöitä ja opetteli jatkuvasti uusia käsityö- ja askartelutekniikoita. Muutama vuosi aiemmin hän oli aloittanut makrameen opettelun. Äiti joogasi ja eli vilkasta sosiaalista elämää.

Halvaantumisen takia äiti joutui luopumaan siitä kaikesta. Se teki hänestä hyvin alakuloisen. Erityisen pahalta äidistä tuntui se, ettei hän voinut enää neuloa, vaikka oli tehnyt sitä koko ikänsä.

Tilanteen hyväksyminen oli vaikeaa minullekin. Vanhempani asuivat Porissa, minä Raisiossa. Kävin heidän luonaan vähintään kerran viikossa. Elin jatkuvassa pelossa: uusiutuisiko halvaus?

Työstin siihen aikaan viime joulukuussa julkaistua Neuloosi-kirjaani. Siitä tuli pian minun ja äidin yhteinen projekti. Äiti oli masentunut ja ahdistunut, mutta muistelimme yhdessä aiempia neuletöitä, juttelimme keskeneräisistä neuleistani ja katselimme kuvia vanhoista villapaidoista. Se kaikki piristi häntä selvästi.

Ne olivat hyviä ja lohdullisia hetkiä. Silloin äiti oli hetken aikaa iloinen ja innostunut itsensä.

Viimeinen vuosi oli todella raskas. Aluksi äitiä kuntoutettiin ja hän näytti toipuvan, mutta edistys tyssäsi. Äiti jäi pyörätuoliin. Silti hän uskoi pitkään, että pääsisi vielä palaamaan entiseen.

Kesällä 2022 äiti siirrettiin hoivakotiin. Pian sen jälkeen hänellä todettiin laajalle levinnyt syöpä. Hän eli kaksi kuukautta diagnoosinsa jälkeen. Halvaantumisesta oli kulunut vuosi, kun äiti kuoli.

Olin äitini vierellä hänen kuollessaan. Se oli minulle ravisuttava kokemus, pelottava eikä kovin kaunis. Se havahdutti minut pohtimaan myös oman elämäni rajallisuutta.

Isoäitini oli halvaantunut vuosia aiemmin, ja ajattelin olevani seuraavana jonossa. En saanut öisin nukuttua. Lääkärissä kuitenkin selvisi, että minulla ei ollut perinnöllistä alttiutta samanlaiseen kohtaloon.

Äidin sairastelun aikana ja hänen kuolemansa jälkeen tunsin itseni helposti särkyväksi. Purin ahdistustani neulomalla vaativia kirjoneulevillapaitoja, jotta saisin ajatukseni hetkeksi toisaalle.

Metodi on käytössä myös monissa terapia- ja surutyöryhmissä. Niissä opetellaan tekemään keskittymistä vaativia töitä, jotta pahat ja surulliset ajatukset eivät pääse lähelle tai niistä saa ainakin hetken tauon.

Äidin saattohoidon aikana istuin hoivakodissa ja kudoin kirjoneulesukkia. En ollut tolkuissani, joten niistä tuli keskenään aivan erilaisia. Silti minusta tuntuu, että niiden neulominen auttoi minua jaksamaan.

Surressani opettelin tekemään palmikkoneuletta ja neuloin rakkaalle ystävälleni hyvin tarkkaa keskittymistä vaativan Musta susi -villapaidan.

Oli tärkeää, että minulla oli koko ajan jotain käsissäni. Pahan olon hetkellä pystyin keskittymään johonkin. Neulominen auttoi minut raskaimman vaiheen yli.

Äidin kuoleman jälkeisenä päivänä olin sopinut meneväni radio-ohjelman nauhoituksiin puhumaan neulomisesta. En kehdannut peruuttaa lupaustani. Junamatkan aikana neuloin vihreänkirjavia sukkia, joista haastattelussa keskusteltiin.

Taivassukat, arkkusukat. Vainajan jalkaan laitettavilla sukilla on monta nimeä. Usein niissä ei ole lainkaan kantapäätä, vaan ne ovat tasaista putkea, jotta ne mahtuvat erikokoisiin jalkoihin. Kuviona voi olla risti tai sydän.

Heti syöpädiagnoosin jälkeen oli selvää, että tekisin taivassukat myös äidille. Neuloin pehmeät, valkoiset, pitsikuvioiset sukat ja vein ne mukanani hoitokotiin, kun vietin äidin vierellä saattohoidon viimeiset viikot.

Olin tehnyt aiemmin taivassukat jo vuonna 2018 menehtyneelle anopilleni. Aloitin niiden neulomisen automatkalla, kun olimme menossa hänen luokseen Helsinkiin viimeistä kertaa. Sain ne valmiiksi saman päivän aikana, kun istuimme hänen sänkynsä vierellä.

Taivassukat ovat konkreettinen viimeinen lahja läheiselle. Hautajaisrituaaleissa surraan muiden kanssa yhdessä, mutta taivassukkien neulominen on viimeinen yksityinen teko toiselle. Minulle oli tärkeää, että äiti haudattiin taivassukissa, jotka minä olin tehnyt.

Käsitöiden tekeminen ei ollut nuorelle Tiinalle helppoa. ”70-luvulla opetus oli melko autoritaarista, ja asiat voitiin tehdä vain yhdellä tavalla turhia joustamatta. Tunsin olevani heikoilla ja vertasin itseäni jatkuvasti taitavampiin lapsiin.”

Villasukat tuovat turvaa ja lohtua. Niitä pidetään koko elämän ajan. Olen seurannut ilolla, miten suosittua neulomisesta on viime vuosina tullut.

Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan keväällä 2022, halusin jotakin helpottamaan ajatuksiani. Kävin ostamassa punaista ja keltaista merinovillalankaa, joista tuli turvalankojani. Neuloin kahdet sukat, joista toisia käytän itse ja toiset lahjoitin ukrainalaiselle pakolaiselle. Tuntui hyvältä, että pystyin tekemään edes jotakin.

Neulomisinnostus on saanut aikaan muitakin tempauksia. Yksi hyvä esimerkki on seurakunnan Lohtuhuivi-kampanja. Se perustuu ajatukseen, että usein miehet kuolevat ennen vaimojaan. Hautajaisissa pappi voi kääriä käsintehdyn lohtuhuivin lesken hartioille kuin halaukseksi.

Myös arkkuvaatteilla on länsimaisessa kulttuurissa pitkät perinteet. On tärkeää, mitä vainajalla on yllään viimeisellä matkallaan. Usein ajatellaan, että vaatteissa ei saa olla solmuja, jotta sielu pääsee vapaaksi. Enää omaiset eivät pese ja pue vainajia kuten ennen, mutta yhä vainajat puetaan vaatteisiin, jotka sopivat edesmenneelle tai ilmentävät hänen elämäänsä.

Äiti puettiin toiveestamme Marimekon taskumekkoon, jota hän mielellään käytti. Se hänellä oli usein yllään, kun hän leikki lastenlastensa kanssa. Vaatetta kutsutaan myös nimellä Iloinen mekko. Iloisena haluan äidinkin muistaa.

Kun olin pieni, äitini ja isoäitini neuloivat paljon. He tekivät itse kaikki mahdolliset vaatteet ja asusteet.

Minulle käsitöiden tekeminen ei ollut heti helppoa. Olin vanhempieni esikoinen, ja pikkuveljeni syntyi kahdeksan vuotta myöhemmin. Vartuin Luvialla, ja minut laitettiin kouluun jo kuusivuotiaana, koska olin oppinut lukemaan jo kaksi vuotta aiemmin. Pärjäsin muuten hyvin, mutta käsityötunneilla epäonnistuin toistuvasti.

Siihen aikaan 70-luvulla opetus oli melko autoritaarista, ja asiat voitiin tehdä vain yhdellä tavalla turhia joustamatta. Tunsin olevani heikoilla ja vertasin itseäni jatkuvasti taitavampiin lapsiin.

Yläkoululaisena kannatin jääkiekkojoukkue Tapparaa. Se oli nuoren porilaistytön kapinaa ja vastarannankiiskeyttä. Himoitsin Tapparan fanituotteita, mutta ne maksoivat melko paljon.

Äidin kannustuksesta päätin tehdä kaulahuivin itse joukkueen väreissä. Silloin ymmärsin, että neulomalla voisin tehdä itselleni juuri sellaisia asioita kuin halusin. Samalla syttyi innostus neulomiseen.

Lukioiässä minusta kuoriutui punkkari. Itse tekeminen liittyi siihenkin. Ajattelin, että voin tehdä mitä haluan, vaikka en heti osaisikaan. Neuloin reikäisiä villapaitoja ja kavensin ja lyhensin housuja ja hameita tyyliini sopiviksi.

Neuloessaan Tiina kuuntelee äänikirjoja tai katsoo televisiota. ”En yleensä tee monimutkaisia tai vaikeita töitä vaan mieluummin jotain sellaista, mikä ei vaadi kovasti ajattelua.”

Neulominen on kulkenut mukanani sen jälkeen läpi elämän. Nuorena aikuisena tein paljon kirjoneulevanttuita ja tilaustöitäkin, useimmiten villasukkia. Neuloin pikkuisia vaatteita odottaessani nyt jo aikuisia lapsiani. Kun lapset olivat pieniä ja minulla kiireitä, äiti neuloi heille, ja vuosien mittaan palasin itse yhä useammin neulomisen äärelle.

Nautin siitä, että neulominen on konkreettista ja näen selvän lopputuloksen. Se on loistavaa vastapainoa työlleni Turun yliopiston lehtorina.

Ilahdun aina, jos huomaan luentosalissani jonkun neulovan. Ennen sitä olisi pidetty välinpitämättömyytenä, mutta minua se ei häiritse lainkaan.

Neulon itsekin kaikkialla ja milloin vain: auton kyydissä istuessani, junassa, bussissa, lentokoneessa, työpöydän äärellä Zoom-kokouksissa. Puikot ja langat kulkevat aina mukanani. Käteni tarvitsevat tekemistä. Jos menen jonnekin ilman kudinta, minusta tulee levoton.

Äidin hautajaisten jälkeen vein hoivakotiin kassillisen neuleita kiitokseksi hyvästä hoidosta. Uskon, että se olisi ollut äidinkin mielestä hyvä tapa kiittää.

Edelleen neulominen on minulle tapa käsitellä ikäviäkin tunteita. Erityisesti kaamosaikaan olen usein paennut pimeyttä sukkapuikkojen kanssa sohvannurkkaan. Kutimen ääressä elämä ei tunnu niin raskaalta.