Toissa vuoden lokakuussa Nenna Jokinen hytisi kylmissään huittislaisen rintamamiestalon heinikoituneella pihamaalla. Ränsistyneen navetan katto kiemurteli mutkalla. Itse päärakennus pyyteli anteeksi rapisevaa vihreää maalipintaansa.

Sisällä pirtissä 1940-luvun loppu kohtasi 1960-luvun muovimatot ja 2000-luvun tummanpuhuvan kukkatapetin. Edellinen asukas oli jättänyt jälkeensä likaa ja sotkua.

Nennan sisällä kuitenkin kupli innostus: Tämä se on! Tästä tulee hyvä.

Nyt puolitoista vuotta ja satoja työtunteja myöhemmin heinikko on niitetty, orapihlaja-aita siistitty, vanhat kukkapenkit kunnostettu ja salaojat kaivettu. Ulkoseiniltä rapiseva vihreä maali on vaihtunut hempeän vaaleanpunaiseen. Nenna on tehnyt ison työn. Apumiehenä on ollut välillä oma isä.

Ihan kaikki ei toki ole vielä valmista.

– Tässä riittää työtä vuosikymmeniksi. Ensi kesänä katto ja talon neljäs seinä saavat uuden maalipinnan. Pihasaunan kunnostan sisäpuolelta. Ja jos aikaa jää, alan remontoida sisällä huoneita yksi kerrallaan. Onhan tässä 120 neliötä ja viisi huonetta, Nenna suunnittelee.

Vaikka talo pihapiireineen näyttikin lokakuisena iltana ensisilmäyksellä suorastaan hirvittävältä, ammattikoulussa talonrakentajaksi opiskellut Nenna näki talon potentiaalin. Putkiasentajana työskentelevä isä ja tuttu rakennusalan ammattilainen vahvistivat uumoilun: talo on terve eikä sitä ole remonteilla pilattu.

Arvioista rohkaistuneena Nenna teki talosta 35 000 euron ostotarjouksen, jonka myyjä hyväksyi. Ensimmäisen oman kotinsa Nenna rahoitti säästöillään ja vanhempiensa takaamalla lainalla.

– Pankkivirkailija kertoi, etten ollut ensimmäinen nuori asuntokaupoilla. Nuoret naiset ovat kuulemma innostuneet ostamaan remonttia kaipaavia omakotitaloja projekteikseen. Täällä Huittisissa se onnistuu, mutta ei suurissa kaupungeissa, joissa hinnat ovat aivan toiset, Nenna sanoo.

Viikko kauppakirjan allekirjoittamisen ja ankaran siivousurakan jälkeen hän kantoi muutto­kuorman sekä Mauno- ja Martta-kissansa uuteen kotiin. Rähjäisestä ulkokuoresta huolimatta talo oli kuitenkin asuttavassa kunnossa.

– Vapauden tunne omasta tuvasta oli ja on välillä edelleen melkein huumaava. Tämä on minun, ja saan tehdä tästä näköiseni, Nenna muistelee ensihetkiä talossaan.

Sitten alkoivat työt. Olohuoneen muovimaton alta paljastui aarre, hyväkuntoinen maalattu lauta­lattia.

– Ihan ensin revin muovimaton pois, sillä se oli niin huonosti kiinni. En ymmärrä, miksi lautalattia oli haluttu peittää, Nenna sanoo.

Mukavia yllätyksiä on tullut eteen muitakin: puilla lämpiävässä talossa ei ole tarvinnut hytistä eikä sähkölaskukaan ole karannut käsistä. Nyt uunien lisäksi lämpöä luo ilmalämpöpumppu.

Aivan kaikki ei ole kuitenkaan mennyt suunnitelmien mukaan. Nenna kertoo kuvitelleensa mittavan remontin valmistuvan nopeasti.

– Olen rakennuksilla töissä ja ymmärrän, että työ kestää, mutta silti hidas eteneminen yllätti. Kun tekee remonttia töiden ohella, se vie aikansa. Yksin ei saa niin paljon aikaan kuin porukalla. Myös rakennusmateriaalien hintojen nousu on hidastanut etenemistä, sillä teen sen mukaan, mihin rahat riittävät.

Loppujen lopuksi hitaus on ollut hyvä asia. Kun tekee rauhassa, on aikaa miettiä ratkaisuja. Esimerkiksi tapetit Nenna haluaa valita tarkoin.

Pieni ikävä yllätys on ollut rojun suuri määrä. Vanha navetta oli täynnä tavaraa, samoin päärakennuksen kylmät vintit. Materiaa on kertynyt nurkkiin aina 1950-luvulta lähtien. Pula-ajan hengessä aiemmat asukkaat ovat säästäneet esimerkiksi vanhoja voirasioita ja lasipurkkeja.

Nenna on karsinut tavaramäärää vähitellen. Muovia, metallia ja lasia on päätynyt kierrätykseen kassikaupalla, vaikka raivaus on vasta alussa. Rojun seasta on löytynyt myös käyttökelpoisia esineitä, kuten vanhoja huonekaluja ja hieno posliininen kello.

Remonttia Nenna on tehnyt niin yksin kuin isänsä kanssa. Pihatöissä apuna on ollut tuttu kaivinkoneenkuljettaja.

– Isän kanssa teimme ulkovuorta viime kesänä. Vaihdoimme lahoja lautoja, raavimme vanhaa maalia ja maalasimme. Myös työkaverit ovat lupailleet tulevansa ensi kesänä apuun. Ehkä järjestän silloin oikein kunnon talkoot.

Remontin parissa ovat hujahtaneet lomat, viikonloput ja illatkin. Usein tehty työ on painanut iltaisin lihaksissa niin, että Nenna on vain kaatunut väsyneenä sänkyyn ja nukahtanut saman tien.

– Olo on ollut väsynyt mutta onnellinen. Haave talon valmistumisesta on saanut jaksamaan. Eikä niitä työtunteja laske, kun itselle tekee.

Toistaiseksi Nenna on välttynyt suurilta taka­iskuilta.

– Tiedän kyllä, että ei ole remonttia ilman vastoinkäymistä. Olen henkisesti varautunut takapakkeihin niin, että tulee mitä tulee, ei sitä pidä etukäteen liikaa miettiä. Toki aina voi laittaa ylimääräistä sivuun ikävien yllätysten varalle.

Kuvia ennen ja jälkeen. Vihreää rapistuvaa maalia ja uutta hehkeää vaaleanpunaista. Kuvia maatöistä ja uusista viljelylaatikoista.

Nenna on pitänyt päiväkirjaa projektinsa etenemisestä Instagramissa @arkea_puruboxissa-tilillään. Hän on jakanut kuulumisiaan myös Facebookin Rintamamiestalo-ryhmässä.

Vastaanotto on ollut pääosin kannustavaa, mutta toisenlaistakin huomiota on tullut.

– Jotkut ovat katsoneet asiakseen tulla kertomaan, miten talo on homeessa ja että ei tästä ikinä tule mitään. Ja tämmöiset tuomiot somen anonyymit kommentoijat ovat jakaneet pelkkien kuvien perusteella. Kyllähän nuo vähän harmittivat, mutta olen antanut asiattomien kommenttien mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Nennan lähipiiri on alusta lähtien kannustanut ja tukenut. Työkaverit ja kaverit kyselevät kiinnostuneina työmaan kuulumisia.

Ystävistä suurin osa asuu vuokralla kerros­talossa, mutta muutama rakennusalalla työskentelevä kaveri on tehnyt samoin kuin Nennakin: ostanut vanhan talon remontoitavaksi.

– Jo lapsena haaveilin omasta omakotitalosta, pihasta ja omasta rauhasta. Lapsuudenkodistani muutettuani asuin itsekin hetken kerrostalossa, ja siellä haave vain vahvistui.

Remontissa Nenna haluaa palauttaa taloon 1950-luvun henkeä. Kellertävänoranssit muovi­matot ja 2000-luvun tapetit saavat lähteä. Harmaa 50-luvun keittiönkaapisto odottaa varastossa kunnostusta. Sen Jokinen aikoo vielä asentaa nykyisten 2000-luvun keittiökalusteiden tilalle.

– Olen tutkinut paljon 50-luvun värikarttaa. Haluan tänne paljon kirkkaita värejä – keltaista, oranssia ja oliivinvihreää – sillä Suomessa on ihan tarpeeksi sitä harmaata ja pimeää aikaa.

Huonekaluja hän on haalinut pienellä budjetilla kirpputoreilta. Paljon kalusteita on tullut myös vanhemmilta ja isovanhemmilta. Kirpparilöytöjä Jokinen kunnostaa sen minkä muilta puuhiltaan ehtii. Uusia ovat vain sohva, sänky ja jääkaappi.

Remontin sekä piha- ja kotitöiden lisäksi Nennan aikaa kuluu tallilla. Oma puoliverinen welsh cob -hevonen Chaila tarvitsee huolenpitoa joka päivä. Haaveissa onkin rakentaa Chailalle pihapiiriin oma talli. Laidun olisi jo valmiina odottamassa, ja laumaeläimenä hevonen toki tarvitsisi toisen nelijalkaisen kaverikseen.

Puolitoista vuotta omakotitaloasumista ja remontointia ovat opettaneet paljon. Ennen kaikkea Nenna kertoo oppineensa kärsivällisyyttä ja onnen näkemistä pienessäkin.

– Olen onnellinen tehdystä työstä. Siitä, että päivän puurtamisen jälkeen monta lautaa on saanut maalia pintaansa. On tosi palkitsevaa, kun konkreettisesti näkee kättensä työn jäljen.

Talo ja koko projekti on ollut Nennalle myös pikahyppy aikuisuuteen. Paperitöistä lähtien nuori nainen on hoitanut kaiken itse. Hän on hankkinut luvat, laatinut budjettia, maksanut laskuja ja lainanlyhennyksiä. Hänen on pitänyt päättää asioita, joita ei ennen ole tullut edes ajatelleeksi. Aluksi vastuun määrä yllätti, mutta ajan mittaan itsenäisyys on alkanut tuntua vain mukavalta.

– Asennetta tämä projekti on tuonut myös. Tämän jälkeen en anna minkään latistaa uskoa omiin unelmiini. Kaikki on mahdollista, Nenna sanoo.

Puolessatoista vuodessa on myös löytynyt se kodin rakkain paikka. Se on keittiön pöydän ääressä, josta aukeaa näkymä niin pihaan johtavalle soratielle kuin pellolle pitkälle kaukaisuuteen.

Viikonloppuisin verkkaisella aamiaisella Nenna katselee ikkunasta pellolla käyskenteleviä peuroja tai kuuntelee muuttolintujen konserttia, laulu­joutsenten trumpetteja ja sata­päisen kurkilauman huutoa. Silloin kaikki on niin kuin pitääkin.