Näyttelijä Heidi Gauriloff: ”Löysin saamelaisen identiteettini aikuisena”
Näyttelijä ja muusikko Heidi U’lljan Gauriloff, 35, oppi nuorena vaikenemaan taustastaan kiusaamisen pelossa. Oma paikka löytyi, kun hän päätti opetella äitinsä kielen ja elvyttää saamelaiset käsityötaidot.
Kun koulussa kerrottiin kesälomista, en koskaan kertonut käyneeni sukulaisteni kolttatilalla Saamenmaalla. Sanoin, että olimme käyneet mökkeilemässä ja kalastamassa Inarissa.
Olen äitini puolelta kolttasaamelainen, mutta en halunnut tuoda sitä esille. Pelkäsin kiusaamista.
Nykyisin minulla on vahva saamelainen identiteetti. Se ei ole ollut itsestäänselvyys, sillä minut on kasvatettu suomalaiseen yhteiskuntaan. Olen elänyt lapsuuteni Rovaniemellä, joka on kyllä Lappia, mutta kaukana Saamenmaasta. Lisäksi suomalaisen isäni vanhemmat eivät koskaan hyväksyneet äitini etnistä taustaa.
Äitini puhuu äidinkielenään koltansaamea, mutta hän ajatteli, että pääsisin helpommalla, kun puhuisin vain suomea. Uskon sen johtuvan pakkosuomalaistamisen ajasta. Silloin saamelaisia sulautettiin valtaväestöön esimerkiksi sijoittamalla saamelaislapsia suomenkielisiin asuntolakouluihin, joista viimeiset lakkautettiin vasta 1980-luvulla. Äiti jäi orvoksi nuorena ja kävi asuntolakoulun. En syytä häntä siitä, ettei hän ole opettanut minulle kieltä. Hän on ollut assimilaation uhri.
”Äiti jäi orvoksi ja kävi asuntolakoulun pakkosuomalaistamisen aikaan. Hän ajatteli, että pääsisin helpommalla, kun puhuisin vain suomea.”
Pakkosuomalaistaminen on aiheena serkkuni Katja Gauriloffin Je’vida-elokuvassa, jossa näyttelen aikuista Je’vidaa eli Iidaa. Je’vida on ensimmäinen koltansaamenkielinen pitkä fiktioelokuva. Se kertoo taustansa hylänneestä naisesta, joka on kieltänyt juurensa pakkosuomalaistamisen aiheuttaman häpeän vuoksi. Häpeä on vaikuttanut siihen, ettei saamelaisuudesta ja siitä, keitä me olemme, ole haluttu puhua.
Je’vidan roolihahmo on kahden kulttuurin ristitulessa ja samaan aikaan sekä rakastaa että häpeää mummoaan. Minusta tuntui, että näyttelin äitini sukupolven henkilöä, mutta löysin yhteneväisyyksiä myös omaan lapsuuteeni.
Kouluajoilta muistan museovierailun, jossa katsoimme saamelaisten kansallispukuja vitriineissä. Ihmettelin, miksi puvut, joihin sukulaiseni arkenakin pukeutuivat, on laitettu museoon.
Huomasin, miten saamelaisuutta käsiteltiin menneisyyden kautta, vaikka se on elävää kulttuuria. Koulukirjoissa ei vieläkään juuri puhuta saamelaisista.
Kielitaidon puute alkoi häiritä minua lukioaikana. Tuntui, että koltansaame olisi kuulunut minulle, mutta en osannut sitä. Lukiossani kieltä ei voinut opiskella. Sukulaiseni puhuivat keskenään kolttaa, ja se oli kuin soljuva aikuisten salakieli, josta ymmärsin vain muutaman sanan. Identiteettini tuntui puolikkaalta.
Koltansaamea puhuu Suomessa 300–400 ihmistä. Kieltä kuitenkin elvytetään, ja vuonna 2012 Inarissa aloitettiin kielen ja kulttuurin koulutus. Äitini lähti opiskelemaan sitä ensimmäisten joukossa. Vaikka hän puhuu kolttaa äidinkielenään, hän ei osannut kirjoittaa sitä, sillä kirjoitettu kieli luotiin vasta 1970-luvulla.
”Sukulaiseni puhuivat keskenään kolttaa, ja se oli kuin soljuva aikuisten salakieli, josta ymmärsin vain muutaman sanan.”
Minä aloitin opiskelun 2013. Alku oli hankala vahvan tunnesiteen takia. Tunsin vahvasti, että minun pitäisi jo osata tämä kieli ja puhua sitä yhtä soljuvasti kuin sukulaiseni, koska olen saamelainen. Nyt ymmärrän, että vaikeaksi opiskelun teki myös se, etten ollut opiskellut mitään suomalais-ugrilaista kieltä aiemmin suomen lisäksi. Myös oppimateriaalia oli vielä silloin todella vähän.
Kielitaito on mahdollistanut paljon. Parhaillaan käännän koltansaameksi Robert Crottetin Mauno-poro ja taivaanpalot -kirjaa tutkijatohtori Mariann Bernhardtin kanssa. Lisäksi kuvitan kirjan saamenkielisen version.
Olen tehnyt myös ääninäyttelijän töitä esimerkiksi koltansaamenkielisessä Muumilaakso-sarjassa Niiskuneitinä. Je’vidassa tein ensimmäisen elokuvaroolini.
Minulle kävi niin, että rakkaat harrastukseni muuttuivat elinkeinoksi.
Musiikkia olen tehnyt nuoresta saakka. Viisi kuukautta kieltä opiskeltuani aloin tehdä sanoituksia koltaksi.
Yhtyeeni U’lljanin kolmas levy on parhaillaan työn alla, ja teen siihen lyriikoita englanniksi, espanjaksi ja koltaksi.
Suvussani on muitakin muusikkoja. Enoni Jaakko Gauriloff on iskelmälaulaja, ja enoni Leo Gauriloff kiersi Suomen tunnetuimman saamelaisartistin Nils-Aslak Valkeapään kanssa ympäri maailmaa. Isomummoni Kaisa Gauriloff oli tunnettu leu’ddaaja, ja sitä halusin opetella itsekin. Tajusin kuitenkin olevani myöhässä, sillä leu’ddaajia ei enää juuri ole elossa.
Niinpä opettelin laulua vanhojen ääninauhojen avulla. Se oli aluksi vaikeaa, sillä ei ollut ketään kertomassa, miten ääni muodostetaan.
Leu’dd on eräänlaista eeppistä joikua, jossa on aina tarina. Se ei ole verrattavissa klassiseen lauluun, sillä syvyys ja äänenpaino ovat aivan erilaisia.
Muistan aina sen tunteen, kun kuulin lapsuudestani tuttuja isomummon äänitteitä, tarinoita ja leu’ddeja – mutta tällä kertaa ymmärsin lähes kaiken! Kyyneleet tulivat silmiini. Eteen avautui uusi maailma.
Je’vida-elokuvan loppubiisinä voi kuulla leuddaamani njuuč leu’ddin eli joutsenen leu’ddin.
Saamenkäsitöistä eli duodjista kiinnostuin lukioikäisenä, samaan aikaan kielen ja identiteetin kanssa.
Halusin hankkia itselleni kolttasaamelaisen kansallispuvun, mutta tajusin, ettei niitä voi ostaa noin vain. Perinnekäsitöiden tekijöitä on jäljellä enää vähän.
Olin oppinut perinteisen helmikirjonnan ja neulomisen äidiltäni ja kummitädiltäni, mutta minusta oli tärkeää opetella myös muita käsityötaitoja. Niin ne eivät pääsisi häviämään.
Kouluttauduin pehmeiden materiaalien käsityöartesaaniksi sekä saamenkäsityökisälliksi. Minulla kävi onni, kun löysin itselleni työharjoittelujaksoja varten käsityömestarin, Nasti Sverloffin, läheltä kotiani Ivalosta. Teemme edelleen yhdessä käsitöitä kylästellessämme.
Toisen käsityömestarini, Matleena Fofonoffin, löysin Je’vidan ansiosta. Hän näyttelee elokuvassa mummoa. Matleenan mestari-kisälli-opissa valmistan šaamšiǩia, kolttakäsitöiden kruunuksi sanottua vaimonpäähinettä. Sen tekijöitä on niin vähän, että heidät voi laskea yhden käden sormilla.
Päähineen valmistaminen koostuu kovikkeen rakentamisesta, kaavoituksesta, helmikirjontakoristeiden tekemisestä sekä kokoamisesta. Kovikkeessa käytetään koivuntuohta. Helmikirjonta tehdään punaiselle verkakankaalle, ja mitä pienemmät helmet, sitä kauniimpi ja tarkempi työ on. Käyttämäni helmet ovat vain yhden millin kokoisia.
Käsitöissä saamelaisuus on minulle eniten läsnä. Duodji sitoo sukupolvien jatkumoon myös minut, vaikka suvunhaarassamme lähes kaikki käsityötaidot katkesivat kielen lisäksi.
Kolttasaamelaisilla on rikas ja omaleimainen käsityöperinne. Puvut, lapaset ja sukat eroavat muista saamenpuvuista. Naisen pukuun kuuluu erilaisia päähineitä, joista näkee siviilisäädyn. Olen jo opetellut valmistamaan neidonpäähineen ja talvipäähineet. Leskenpäähineitä valmistetaan vain tarpeeseen, ei koskaan etukäteen.
Näyttävin tekniikka kolttakäsitöissä on helmikirjonta, jota näkee puvuissa ja asusteissa. Juurista valmistamme astioita sekä koruja. On poron- ja kalannahkatöitä, turkistöitä ja talvipäähineitä. Kengänpauloja valmistetaan viitelöiden sekä tiuhtalla ja kävyllä. Perinteinen kolttaraanu valmistetaan itse kehrätyistä ja kasvivärjätyistä lampaanvillalangoista pystypuilla. Tämä on minulla mestari–kisälli-opissa vielä edessäni.
Valmistan perinnekäsitöitä tilauksesta ja teen myyntiin ei-perinteisiä, kaikille sopivia tuotteita. Saamelaispuvun osat ovat vahvasti kulttuurisidonnaisia, ja niitä käyttävät vain saamelaiset. Saamelaisia koruja ja laukkuja voi käyttää kuka vain, ja kannustankin siihen. Silloin perinnetaitoja tuetaan ja käsityöläiset saavat niistä tulonsa.
Suhdettani luontoon saamelainen identiteetti on vahvistanut. Syksyllä on mukava käydä verkoilla, pakastaa kalaa talveksi ja saada kalannahkaa ja nikamia käsitöihin. Tykään poimia hillaa, mustikkaa, puolukkaa ja karpaloa sukuni kolttatilalla. Kerään nokkosta, horsmanversoja, mesiangervoa ja maariantuoksuheinää. Pakurikääpää kerään teeksi ja sieniä ruokiin.
”Saamelaisessa ajatusmaailmassa luontoa ei hyväksikäytetä, vaan se on ihmisen apuna.”
Saamelaisessa ajatusmaailmassa luontoa ei hyväksikäytetä, vaan se on apunamme. Yritän aina ajoittaa työni niin, että kerään ja työstän käsityömateriaaleja nila-aikaan. Silloin suopursut kukkivat, luonto tulee ihmisen avuksi ja esimerkiksi juurien nosto on helpompaa. Nila-aika on ollut Saamenmaalla joskus vasta heinäkuun puolivälissä, mutta on aikaistunut vuosi vuodelta ilmastokriisin vuoksi.
Suomalaisessa yhteiskunnassa saamelaisuuteen liittyy vielä paljon tietämättömyyttä. Saamelaiskäräjälakiuudistus on yhä käsiteltävänä, maailman työjärjestö ILO:n alkuperäiskansoja koskevaa yleissopimusta ei ole ratifioitu, eikä Suomen valtio ole koskaan pyytänyt pakkosuomalaistamista anteeksi.
Olen silti toiveikas. Nuori sukupolvi ei enää häpeä saamelaisuutta. Koltankielinen oppimateriaali, kirjallisuus, musiikki ja elokuvatkin ovat lisääntyneet. Monet tekevät töitä kielen ja kulttuurin eteen ja uusi, koltansaamea äidinkielenään puhuva sukupolvi on kasvamassa. Ivalossa uudelle sukupolvelle on opetettu kieltä niin innokkaasti, että nyt jännitetään, saadaanko sinne tulevaisuudessa kokonainen koltankielinen koululuokka. Toivon, että käräjälakikin menisi vihdoin läpi.
Identiteetin löytäminen on tuonut minulle paljon itseluottamusta. Kun tunnen itseni, uskallan myös tehdä mitä oikeasti haluan.
En ole tuntenut sukuni vanhempia sukupolvia, mutta nyt äitini ja käsityömestarini ovat olleet ylpeitä siitä, että olen ollut kiinnostunut saamelaisista käsitöistä, kielestä ja juuristamme.
Iloitsen etenkin siitä, että nykyään voin keskustella äitini kanssa koltankielellä, molempien äidinkielellä.
