Vanha nahkatehdas vaati seitsemän vuotta remonttia lähes yötä päivää – ”Nuoruus suojeli meitä”, ajattelevat Janita ja Otto nyt

Entinen jykevä nahkatehdas näyttää hiljaiselta, vaikka paksujen tiiliseinien sisällä on ollut reilun vuosikymmenen ajan jälleen elämää. Rauhallisen maalaisidyllin rikkoo hetkeksi kukko, joka innostuu kiekumaan keskellä päivää.

Pääsisäänkäynnin yläpuolella erottuu yhä kaukainen vuosiluku 1880, jolloin nahkuri Salomon Waara perusti maille verstaansa. Tuolloin tiluksilla oli ainoastaan iso pirtti ja ruotusotamiehen kahden asuinhuoneen talo, johon kuului muutamia ulkorakennuksia.

Uusi tehdasrakennus nousi maille pari vuotta myöhemmin. Sinne hankittiin ensimmäiset koneet ja palkattiin lisää työväkeä. Tiettävästi Napialan nahkatehdas on ollut maan toiseksi vanhin koneellinen nahkatehdas.

Kun tehtaan valmistamien hevosvaljaiden, reppujen, rukkasten ja muiden nahkatuotteiden kysyntä jatkoi edelleen kasvuaan, toimintaa jatkanut nahkuri Waaran poika rakennutti nykyisen tiilisen tehdasrakennuksen vuonna 1937. Rakennusta laajennettiin nykyiselleen 50-luvun taitteessa ja puolivälissä.

tehdas oli alun perin T:n muotoinen, ja laajennuksen jäljiltä se kasvoi F:n malliseksi. Julkisivu, kattokaltevuus ja ikkunoiden ruutujaot on nykyään suojeltu.

– Eteläsiipi on laajennusosa, mutta sitä ei juuri erota ulkoa muusta rakennuksesta. Jotkin ikkunat saattavat olla vähän erilaisia. Laajennuksessa näkyy, että on pula-aikaan on säästetty kattotuolien puumateriaaleissa ja betonisia muottilautoja on uusiokäytetty kattoruoteissa, Otto Kokko kuvailee.

Tehdas lopetti toimintansa lamavuonna 1991, jonka jäljiltä irtaimistoa huutokaupattiin. Nahan kysyntä oli hiipunut, mihin vaikutti osaltaan autoistuminen.

– Ullakolla tuoksuu vieläkin välillä, varsinkin kesällä, nahka. Joskus joku soittikin ja kysyi, saako täältä enää hevosvaljaita, Otto naurahtaa.

Otto asuu puolisonsa Janita Horpun kanssa tehtaalla loft-asunnossa ja työskentelee kokopäiväisesti paikan vuokraisäntänä, talonmiehenä ja viljelijänä. Janita opettaa työkseen ja huolehtii eläinkatraasta, johon kuuluu pari kissaa, kanoja, kolme kukkoa, pari riikinkukkoa, lampaita ja kolme minisikaa.

– Elämäntapaamme kuuluu tämä kiinteistö, ihmiset, eläimet ja luonto. Elämme etiikan arvojen mukaisesti siten, että kaikki ovat yhtä arvokkaita. Moni eläin on pelastettu teuraaksi joutumiselta tai muutoin lopettamiselta, Janita Horppu kertoo.

entisessä tehtaassa riittää aina jotain tekemistä, sillä jokaisessa kolmessa kerroksessa on noin 900 neliötä.

Rakennusalalla työskennellyt Otto pitää remontoinnista ja käsillä tekemisestä. Jos hän innostuu, idea on kohta toteutettu. Pihalla ei voikaan olla huomaamatta Oton rakentamaa, puumajasta inspiraationsa saanutta persoonallisen upeaa saunaa.

Tehtaan ensimmäisessä kerroksessa on vuokrattavia toimi- ja harrastetiloja ja varastoja. Kahdessa asunnossa pariskunnalla on vuokralaiset.

– Tämä on kotimme lisäksi työpaikka ja elämäntapa. Eihän tässä muuten olisi mitään järkeä pitää tätä itsellään, Otto kiteyttää.

Otto ja Janita eivät ensin innostuneet kokonaisen entisen tehtaan omistamisesta, mutta mahdollisuus loft-asunnosta houkutteli. Otto tiesi poikkeuksellisen hyvin, mitä he olivat ostamassa, sillä kyseessä on hänen nuoruudenkotinsa.

Hänen isänsä osti kiinteistön 90-luvulla ja perusti remontoimaansa alakertaan leipomon. Vaikka alakoulun viimeisellä luokalla tuntui hieman ikävältä muuttaa kauemmas kavereista, uusi koti tuntui inspiroivalta.

Perhe muutti toisen kerroksen entiseen toimistotilaan. Otolla sisaruksineen oli poikkeuksellisen paljon tilaa harrastaa kotinurkissa: veli rakensi skeittihallin ja välillä yläasteella luokka kävi pelaamassa heillä sählyä. Oton vanhemmat ovatkin olleet pariskunnalle esimerkkinä rohkeudesta ja yritteliäisyydestä.

Janitaa ovat aina kiinnostaneet tehdasmiljööt, arkkitehtuuri ja vanhojen rakennusten kauneus. Hän muistelee, että tehtaan ostamisessa oli läsnä tietynlainen romanttisuus.

– Ei minulla ollut ehkä ymmärrystä, mitä se käytännössä vaatii. Nuoruus suojeli meitä, silloinhan elää hetkessä.

Kauppakirjat allekirjoitettiin Oton vanhempien lennettyä Filippiineille, missä poika ja hänen puolisonsa olivat reppureissulla. Sitä ennen Otto ja Janita olivat jättäneet työnsä, myyneet asuntonsa ja muuta omaisuuttaan sekä varastoineet loppuja tavaroitaan ilman paluulippua. Kokeneet reippureissaajat ahkeroivat kesät ja pakenivat pakkasia maateitse niin pitkälle kuin suinkin lentämättä pääsi.

Maailmalta he palasivat suoraan asumaan uuteen kotiinsa tehdasrakennuksen ullakkohuoneistoon. Nykyään koti maadoittaa heitä.

Kun Janita ja Otto muuttivat persoonalliseen kotitaloonsa, luonto oli ehtinyt vallata ympäristöä. Kiinteistö oli ollut vähäisellä käytöllä ja tilat lähes tyhjillään pari edellistä vuotta. Aikomus oli rakentaa tehtaaseen paljon asuntoja, kunnes he päätyivät lohkomaan eri kokoisia vuokrattavia varastoja.

Ensimmäiset seitsemän vuotta remontoitiin lähes yötä päivää. Tahti alkoi tuntua kehossa ja mielessä. Otto remontoi, ja Janita auttoi minkä päivätöiltään ehti.

Pysähtyminen auttoi löytämään tasapainoa työn ja vapaa-ajan välille. Hitaista aamuista, rentoudesta ja hetkessä elämisestä tuli osa arkea.

– Vaikka tämä on työmaa, jossa olisi jatkuvasti tekemistä, päätimme ottaa välillä iisimmin. Työt eivät häviä mihinkään, Otto toteaa.

pariskunnan koti on vaalea loft-asunto, joka syntyi yhdistämällä muutama vuosi sitten alakerran huoneisto ullakkoasuntoon. Asuinneliöt tuplaantuivat reiluun pariin sataan.

Janita nauraa, etteivät he välttämättä ole ihmisiä, jotka sanoisivat rakastavansa sisustamista. Koti on heidän näköisensä ja kuvastaa heidän mielenmaisemaansa. Moni tavara ja huonekalu on kulkenut mukana koko yhteisen ajan ellei pidempäänkin.

Nukkumaparven tikaspuut ovat kodin puolella yksittäinen muisto nahkatehtaan irtaimistosta.

– Muutokset tehdään niin, että pystymme palauttamaan historiaa. Jos haluaa uutta, täytyy ostaa uusi talo, Otto sanoo.

Historian kunnioitus ei ole pelkkää sanahelinää. Hissipoikaa ei enää näy, mutta alkuperäinen tehdashissi kulkee yhä vivulla.

Alakerran kohdalla oli ennen tuotevarasto. Sen aikaiset lattian ja seinien pienet jäljet on jätetty näkyviin. Industrial-tyyliä tai persoonallisuutta ei tarvitse suurennuslasilla etsiä.

Porraskäytävään on ikuistettu hieman muunneltuna tehtaan käyttämä logo. Eräällä seinällä silmiin osuu kehystetty punainen nahkahame, tehtaan tuotos, jonka Oton äiti hankki lahjaksi. Vastakkaiselle seinälle on ripustettu muistokollaasi muun muassa repuista, joista tehdas oli aikoinaan tunnettu. Paikallisilla on ollut paljon muistoja, joita on ollut ihana kuulla.

– He ovat myös halunneet palauttaa täällä valmistettuja tavaroita, Janita kertoo.

Otto on luottanut talon kestäviin rakennnusmateriaaleihin: puuhun, tiileen, betoniin ja metalliin. Rakennus lämpeni pitkään pelleteillä, mutta siirtyi syksyllä maalämpöön.

Puumajasaunan viereisessä aitauksessa kukko kiekuu jälleen.

Eniten vieraissa hämmennystä herättävät yleensä pihalla tepastelevat ja välillä puissakin torkkuvat riikinkukot. Eksoottisista kanalinnuista kiinnostus heräsi maailmalla reissatessa.

Toisella puolella pihaa laiduntavien lampaiden kanssa majailee kolme minisikaa, joista Hani vietti tiettävästi kaksi vuotta pienessä kylpyhuoneessa lemmikkinä ennen kuin pelastui Napialaan.

Janita ja Otto ovat hankkineet pikkuhiljaa tehtaan maita itselleen ja ryhtyivät viime vuonna viljelijöiksi. Ensimmäiset omien peltojen heinät saatiin niitettyä lampaille menneenä kesänä.

– Haluamme tehdä osamme luonnon monimuotoisuudesta ja ennallistaa eli palauttaa maat ja metsät luonnonmukaisiksi, Janita sanoo.