”Muutin lasteni kanssa isäni luo”

”Asun lapsuudenkodissani isäni kämppiksenä. Muutin takaisin lapsuuteni kotitaloon heinäkuussa 2024. Kotini on kaksikerroksinen puutalo vaarojen ympäröimän laakson pohjalla Utsjoella, pienessä kalastajakylässä Tenojoen varressa. Joen toisella puolella näkyy Norja.

Talon sisustus on hassu yhdistelmä uutta ja vanhaa. Elin siellä lapsuuteni ja nuoruuteni vanhempieni ja sisarusteni kanssa.

16-vuotiaana muutin pois kotoa, kun lähdin lukioon Rovaniemelle. Myöhemmin asuin Helsingissä ja vuosia myös Virossa.

Poissa ollessani tunsin suurta surua sekä kotikyläni että -taloni hiljentymisestä. Toivoin, että niissä olisi taas elämää. Siksi päätin muuttaa takaisin lasteni kanssa.

Isälle muuttoni oli helpotus, koska talo sai asukkaansa takaisin. Hän on itse paljon poissa, ja talo on ollut tyhjillään suurimman osan aikaa 20 viime vuotta.

Kun saavuin muuttokuormani kanssa lapsuudenkotini pihalle, tuntui kuin hartioiltani olisi lähtenyt epämääräinen paino. Tilalle tuli keveys.

Olen saamelaisen isän ja suomalaisen äidin lapsi ja yhtä paljon saamelainen kuin suomalainenkin. Kirjoitin kahden kulttuurin välissä kasvamisesta hiljattain kirjassani Puhu nukke.

Vanhempani päättivät aikanaan, että meidät lapset kasvatetaan saamelaisuuteen, vaikka äiti itse on kotoisin Pohjanmaalta.

Kun asuin etelässä, poissa Saamenmaalta, tunsin tunnetta nimeltä etnostressi. Se oli surua poissaolosta: tuntui ristiriitaiselta asua muualla kuin esivanhempieni mailla ja tehdä samaan aikaan töitä saamelaisuuden parissa.

Vuosia ennen muuttoani takaisin aloin nähdä unia, joissa seisoin kotirannallamme. Mukanani olivat lapseni, siskoni ja hänen lapsensa sekä áhččini eli isäni.

Päätökseni muutosta syntyi pikkuhiljaa. Minulla on kaksi poikaa kahden miehen kanssa, joten muutto edellytti neuvotteluja heidän kanssaan.

Koin, että muualla lapseni menettävät sekä saamelaisyhteisön että tärkeän ympäristön. Vesistöt. Tunturit ja vaarat. Lapintiaiset. Pitkään minäkin jäin niistä kaikista paitsi.

Toisaalta muuttoa pohtiessani minua myös pelotti. Erakoidunko ja masennunko metsän keskellä? Tutustummeko lasten kanssa mukaviin ihmisiin? Kylässä ei ole muita ikäisiäni asukkaita eikä kavereita lapsilleni. Kahvilasta ja kaupasta on turha edes haaveilla. Ainut sosiaalinen kohtaamispaikka on hautausmaa, jossa sijaitsee koko kylän ainoa penkki. Tiesin tämän kaiken, ja muutin silti.

Olen asunut kämppisten kanssa aiemminkin monissa erilaisissa yhteisöissä. Ajattelin, että kyllä minä myös áhččista selviän!

Isäni käy yhä töissä ja toimii lääkärinä Norjan puolella. Viikonlopuiksi ja lomiksi hän saapuu taloomme saamelaisen vaimonsa kanssa. Isälläni on hyvä huumorintaju, ja hänen tarinankerrontaansa on hauska kuunnella.

Viikolla soittelemme isän kanssa ja suunnittelemme, mitä ruokaa teemme yhdessä viikonloppuna. Yleensä toinen ottaa vastuun lihasta ja toinen perunamuussista.

Meillä on isän kanssa myös tapana vängätä asioista. Olen aika taitava väittelijä, ja luulen sen johtuvan siitä, että olen aina väitellyt isän kanssa paljon. Vänkääminen kuuluu läheisyyteen. Turha odottaa, että heräisimme aamulla ja alkaisimme keskustella Dostojevskista.

Vakiovänkäysaiheemme on keittiön roskapussiteline. Keittiössä, jääkaapin vasemmalla puolella, on tyhjä seinä, jossa isä haluaa pitää muovista roskapussitelinettä. Minusta katse osuu seinänpätkään niin usein, että olen monesti vienyt roskapussiputkilon pois silmistä. Aina isä tuo sen takaisin.

Olen koettanut selittää, että estetiikalla on meille ihmisille nautinnollinen itseisarvo. Isän vastaus kuuluu näin: Piru sinun estetiikkasi kanssa!

Otamme yhteen myös pihamaalla lojuvista romuista. Vanha sänky odottelee siellä kuljetusta pois, mutta isä ei pidä kiirettä. Olen huomauttanut hänelle, että meillä on kaunis talo, mutta vieras näkee ensimmäisenä kusisen sängyn.

Tiedän, että yhdessä asumiseen kuuluu kyky joustaa ja tehdä kompromisseja. Olenkin ajatellut, että minun on syytä opetella ajamaan autoa peräkärryn kanssa. Sitten voin itse hoitaa sängyn pois.

Sitä paitsi isäni vanhenee. Siksikään en voi olettaa, että hän tekee kaiken puolestani.

En ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että paras ratkaisu ihmisen hyvinvoinnille on asua joko yksin tai korkeintaan ydinperheensä kanssa. Siksikin olen halunnut tietoisesti haastaa keskiluokkaisia ihanteita valinnoillani.

Pidän siitä, että kodin jakaa monta sukupolvea. Talosta tulee minulle koti, kun siellä elää sekä lapsia että vanhuksia.

Arkisista erimielisyyksistä huolimatta jaamme isän kanssa kiintymyksen kotipaikkaamme. Hän saattaa viikolla soittaa minulle vain kysyäkseen, mitä talossa tapahtuu.

Pihamaalla yksi harakka laskeutuu aina samalle kannolle. Ehkä se on sen reviiriä.

Eihän siellä juuri muuta tapahdu, ja isä tietää sen. Minäkin ikävöin taloa ympäristöineen, jos matkustan Helsinkiin siskoni luo. Luonnon ansiosta kotilaaksossani tuntuu tapahtuvan koko ajan, vaikka ihmisten välinen draama puuttuu.

Stressaavaa seurattavaa on ilmaston lämpeneminen ja sen vaikutukset. Yhtenä päivänä lämpötila voi olla plussalla ja seuraavana miinuksella. Se vaikeuttaa arktisten lajien ravinnonsaantia ja selviytymistä. Myös autoilu on vaikeaa arvaamattomien keliolosuhteiden takia.

Etäisyydet ovat pohjoisessa niin pitkät, että minäkin ostin muuttaessani auton. Olen opetellut ajamaan vaikeissa oloissa lapset takapenkillä.

Parasta pohjoisessa on yhteisöllisyys. Viereinen kylämme Karigasniemi on paikallisten pikkukylien keskus. Perjantaisin ihmiset pelaavat siellä yhdessä salibandyä, ja kentällä juoksevat sikin sokin lapset ja aikuiset.

Asun talomme alakerrassa lasteni kanssa, isä vaimoineen asuu yläkerrassa.

Viikot elän talossa yksin lasteni kanssa. Aikani ei ikinä tule pitkäksi, koska keksin aina puuhasteltavaa.

Esikoiseni käy koulua läheisessä kylässä, jonne hän kulkee koulukyydillä. Minä olen hoitovapaalla vuoden ikäisen kuopukseni kanssa. Harjoittelemme potalla käymistä ja seuraamme pihan lintuja.

Jos haluan hetken tauon, käynnistän robotti-imurin. Kuopukseni jaksaa aina ihmetellä sen menoa. Robotti-imuri Roomba kuuluu porukkaamme perheenjäsenenä.

Vanhempani erosivat, kun olin teini, ja äitini muutti takaisin kotikyläänsä Kaustiselle. Nykyisin äiti tulee välillä käymään entiseen kotitaloonsa uuden puolisonsa kanssa. Se tuntuu kodikkaalta, koska hän on todellinen kodinhengetär ja opastaa minua pitämään talosta huolta. Hän tuntee talon kuin omat taskunsa, koska asui siellä ison osan elämästänsä.

Osa huoneista on sisarusteni käytössä. Hekin tulevat taloon säännöllisesti lomailemaan.

Isälläni ja äidilläni on kuusi yhteistä lasta, ja he molemmat saivat eronsa jälkeen vielä yhden lapsen. Yhteensä meitä sisaruksia on siis kahdeksan.

Muuttaessani en tehnyt talossa juuri mitään. Kannoin vain laatikkoni sisälle isäni ja pikkuveljeni avustuksella. En jaksanut heti edes purkaa niitä – muutto ja kirjan kirjoittaminen olivat vieneet voimani.

Uudessa kodissani aloin nukkua väsymystäni pois. Lopulta tarmokas pohjalainen äitini hermostui purkamattomiin laatikkoihini ja purki tavarani paikoilleen.

Minäkin reipastuin pikkuhiljaa ja aloin tehdä talosta kotiani pienillä jutuilla. Paikka muistutti museota. Otin omat ja sisarusteni lapsuudenkuvat pois seiniltä ja jääkaapin ovesta. Korvasin ne minun ja sisarusteni lasten kuvilla.

Siskoni Suvi West sanoo, että aikuistuminen sopii minulle. Olemme käyneet talon tavaroita läpi äitini ja Suvin kanssa ja heittäneet pois vanhoja koulukirjoja, leluja sekä vuosikymmenien varrella kertyneitä kaapeleita ja rikkinäisen kannettavan cd-soittimen.

Talo elää niin kauan, kun on ihmisiä, jotka käyvät krääsää läpi. Aiemmin en juuri kantanut vastuuta yhteisistä asioista, se oli roolini pikkusiskona. Viisaat ja vahvat isosiskoni Suvi ja Kaarin ovat usein hoitaneet asioita puolestani ja rientäneet apuun.

Tavaroiden joukossa oli kaikkea käsittämätöntä, kuten Mexico Cityn lentoasemalta ostettu, turisteille myytävä glittersombrero. Ripustin sen makuuhuoneeni seinälle. Tulen sen järjettömyydestä hyvälle tuulelle. Hattu kuvastaa minulle perheemme elämäniloa.

Nyt unelmoin siitä, että ystäväni ja sisarukseni alkaisivat käydä sankoin joukoin luonamme kylässä. Haluaisin, että puhaltaisimme yhdessä kunnolla elämää tähän paikkaan.

Erityisen ihanaa minusta on nähdä lapsia talomme mailla. Me aikuiset olemme talojen näkökulmasta aika tylsiä. Pidämme ehkä rakennuksista huolta, mutta lapset tuovat niihin elämän mukanaan.”