– Saanko kuvata? Kysyin aina luvan, ja sain sen joka kerta, Marjatta Sarpaneva kertoo.
Aluksi hän valokuvasi Timo Sarpanevan työntekoa ja tämän suunnittelemien esineiden tuotantoa. Heti, kun ensimmäiset mukana kuljetettavat videokamerat tulivat markkinoille, hän vaihtoi liikkuvaan kuvaan.
− Enhän minä silloin ymmärtänyt filmien dokumenttiarvoa. Kuvasin, koska se oli kiinnostavaa ja esteettistä.
Marjatta Sarpaneva seisoo keskellä suurta vitivalkoiseksi maalattua kellaria, joka on täynnä professori Timo Sarpanevan tuotantoa uniikeista lasiveistoksista Opa-sarjan teräskattiloihin. Paikka on maaginen: kaikki esineet ovat reilusti esillä, eivät etäännyttävien lasivitriinien suojissa. Kaikkia saa koskea. Tila on Helsingissä sijaitseva Sarpaneva-galleria, jota Marjatta esittelee sopimuksesta ryhmille.
– Minulla on vahva tunne siitä, että kohtalo antoi minulle tämän tehtävän ja varusti pälpätyksen lahjalla.
Marjatta, silloin vielä Svennevig, tutustui Timo Sarpanevaan vuonna 1960. Yhteiselo kesti vuosikymmeniä miehen kuolemaan, eli vuoteen 2006 saakka. Naimisissa pari oli vuodesta 1997 lähtien.
– Minulle Timo on aivan unohtamaton, minulle Timo on aina olemassa. Elän tänäkin päivänä ihan samalla tavalla kuin silloin, kun hän vietti töiden takia pitkiä aikoja ulkomailla. En ole muuttanut elämäntapojani millään tavalla.
Jo 1960-luvun puolivälissä Timo vei Marjatan mukanaan Iittalan lasitehtaalle, joka valmisti merkittävimmän osan hänen muotoilemastaan lasista. Juuri tuosta käynnistä lähtien Marjatta alkoi dokumentoida näkemäänsä.
– Muistan elävästi hämmästykseni ja ällistykseni. Voiko tällaista olla? Sadunomaista… Katselin, kuinka työntekijät käsittelevät kuumaa lasimassaa vain vedellä ja pahvilevyllä ilman, että kenenkään käsi palaa.
Hän huomasi, että vesi on kaiken avain. Höyrystyessään se pitää lasimassan irti pahvista ja kiillottaa lasia. Lasi tulee kiiltävämmäksi samalla, kun sen pinta venyy. Näin lasi muovaa itse itseään.
– Tämä kaikki on magiikkaa.
1970-luvun alussa Marjatta aloitti miehensä assistenttina ja piirsi puhtaaksi kaikki tämän suunnitelmat. Ensimmäinen tehtävä oli Suomi-aterinten piirtäminen saksalaisen Rosenthalin tuotantoa varten.
– Timo hioi suunnitelmien yksityiskohtia suurella huolellisuudella, mutta puhtaaksipiirtämisen kaltainen mekaaninen tekeminen ei kiinnostanut lainkaan. Se sopi minulle, koska olen lapsesta lähtien ollut superkeskittyjä. Minulla oli työpöytä Timon pöydän vieressä, mutta sen ohella hoidin perhearjen, sekä lapset että talouden.
Piirros piirrokselta Timo Sarpanevan muotokieli tuli yhä tutummaksi.
– Timo palasi mielellään aikaisempiin aiheisiinsa. Hän työsti samoja teemoja ja tekniikoita halki elämänsä.
Erityisen vahvoilla hän oli lasin parissa, ja lasitehdas olikin hänen valtakuntaansa. Siellä jopa miehen fyysinen olemus muuttui, ja hän liikkui kuin nuorukainen, Marjatta kertoo.
– Timo ei tehnyt työtä, vaan hän eli ja hengitti sitä. Ajattelinkin tehtaalla, että on minulla hieno mies, ja rakastuin aina uudelleen ja uudelleen. Kotioloissa rakkaus hiipui joskus hetkeksi. Välillä luulin, että Timo huijaa minua, sillä hän oli arkiaskareissa tavattoman hajamielinen.
Uuden muotoilutehtävän aluksi Timo Sarpaneva paneutui perusteellisesti siinä käytettävään materiaaliin. Hän tutki, mitä kaikkea tuotteen valmistavalla tehtaalla tehdään ja mitä siellä osataan, ja kävi piirustuspöydän ääreen vasta sen jälkeen.
– Lähestymistapa poikkeaa nykyisin yleisestä tavasta, jossa suunnittelija vain lähettää piirroksen tai 3D-mallin tietokoneeltaan tehtaalle jatkojalostettavaksi. Lasitehtaalla sellainen ei onnistu varsinkaan, jos haluaa luoda omaleimaista. Koko tiimin täytyy pitää yhtä, sekä suunnittelijan että lasinpuhaltajien. Olen puhaltajien puolella henkeen ja vereen, sillä heillä on kaikki ammattitaito esineen toteuttamiseksi!
Timo Sarpanevan mielestä jo 1960-luvulla alettiin tehdä väärin, kun suunnittelijat kohotettiin tähtikaartiin, mahdollisimman kauas tuotteiden tekijöistä.
– Hänelle valkeni, että jos muotoilualalle pyrkivät opiskelijat eivät opi massan ja materiaalin tuntoa, he eivät opi suunnittelemaan kunnolla.
Nykyisin Marjatta Sarpaneva on käyttänyt paljon aikaa siirtämällä satoja videonauhoja digitaaliseen muotoon. Tästä materiaalista hän on myös koostanut elokuvia. Taannoin Bukowskis-huutokaupan tiloissa nähtiin 20 minuutin filmi siitä, miten venetsialaisen puhaltajamestarin Pino Signoretton verstakko toteuttaa Timon lasiveistoksen Muranossa sijaitsevassa lasihytissä. Timo työskenteli Muranossa useita jaksoja vuosina 1996–2000.
– Sain kuvata Signoretton luona, vaikka kenellekään muulle ei ollut annettu siihen lupaa.
Verstakkojen työskentelytavat ovat samankaltaiset ympäri maailman, mutta ominaispiirteitä on paljon; lasimassakin on joka tehtaassa erilainen. Hyttiin menoa edeltävänä päivänä pidetään kokous lasimestarin kanssa siitä, mitä tehdään ja miten. Kun verstakko on ryhtynyt toimeen, enää ei voi miettiä tai muunnella, vaan on mentävä kuuman, alati muuttuvan lasimassan mukana.
– Verstakon yhteistyö on niin kaunista ja saumatonta, Marjatta sanoo.
Myös Timolla oli annettavaa venetsialaisille. Hän vei sinne tikkuilmamenetelmän, jolla Iittalassa oli tehty lasikuplia viinilasien jalkoihin 1800-luvulla.
– Timo kohotti menetelmän 1950-luvulla uusiin sfääreihin legendaarisen lasimestarin Einari Salon kanssa: Orkideaan, Kajakkiin, Nukkuvaan lintuun ja muihin veistoksiinsa.
Venetsiassa syntyi tikkuilman avulla värillisiä lautasia ja erimuotoisia veistoksia. Lautaset alkavat muotoutua, kun lasialoitukseen, johon on kerrostettu kirkasta ja värillistä lasia, painetaan metallipiikillä syvennys. Se suljetaan hyvin märällä puutikulla. Puusta vapautuva höyry puhaltaa lasiin kuplan, joka sitten avataan. Esinettä muovataan märällä pahvilla ja puukuupalla halutun muotoiseksi. Lautanen avautuu keskipakoisvoimalla silmänräpäyksessä.
Marjatta Sarpaneva avaa tietokoneensa ja esittää yhden digitaaliseen muotoon siirtämistään filmeistä. Sillä Timo Sarpaneva on syventynyt keskustelemaan hyttityön merkityksestä uuden luomisessa ylihyttimestari Reino Löflundin kanssa.
– Timo on tuolla filmillä täysin oma itsensä. Siinä ei ole mitään ylimääräistä. Timolle tekeillä olevat teokset olivat paloja hänestä. Niistä tärkeimmät hän tunsi syvällä ihossaan.
Timo Sarpanevan (1926-2006) ura pähkinänkuoressa
- Sarpaneva oli muotoilijatyön ohessa lahjakas graafikko. Hän valmistui graafikoksi vuonna 1949 graafisen taiteen osastolta Taideteollisuuskeskuskoulussa. Ikoninen Iittalan i-merkki on hänen käsialaansa.
- Sarpanevan ura lasitaiteilijana alkoi 1949, jolloin hän voitti toisen palkinnon Riihimäen lasitehtaan järjestämässä Pohjoismaisessa kilpailussa.
- Kansainväliseen tietoisuuteen Sarpaneva nousi vuonna 1954 Milanossa pidetyssä triennaalissa, jossa hän sai Grand Prix-palkinnon muun muassa lasiesineistään Kajakki, Orkidea ja Lansetti.
- Vuonna 1970 Sarpaneva aloitti yhteistyön saksalaisen Rosenthalin keramiikkatehtaan kanssa. Suomi-astiastosta (1974) tuli myyntimenestys, joka on yhä tuotannossa.
- Sarpanevan tekstiilisuunnittelu on kattanut niin kudottuja kankaita Porin puuvillalle kuin menestyksekkäitä Ambiente-kankaita Tampellalle (1965).
- 1980-luvun alusta lähtien Sarpaneva keskittyi yhä tiiviimmin taideteosten toteuttamiseen. Materiaaleina olivat lasin lisäksi graniitti ja metalli. Lasiveistosten toteuttaminen jatkui 1990-luvulla Venetsian Muranossa, jossa tehtiin viimeisiä Sarpanevan teoksia 2000-luvun alkupuolella.
- Sarpanevalle myönnettiin Pro Finlandia -mitali vuonna 1958. Hän sai professorin arvonimen vuonna 1976. Taideteollisen korkeakoulun kunniatohtoriksi hänet nimettiin 1993.
- Sarpaneva vihittiin maailman ensimmäiseksi muotoilun kunniatohtoriksi Royal College of Artissa Lontoossa vuonna 1967. Hän oli myös University of Mexico Cityn akateemikko H.C. vuonna 1985.
- Sarpanevan keskeisiä töitä ovat Lansetti (1952), Orkidea (1954), Kajakki (1954), Iittalan i-lasisarja (1956), Festivo (1966), Ahtojää (1967), Finlandia-sarja (1964), Suomi-astiasto (1974) ja Archipelago (1979).
Marjatta Sarpanevan videotallenteet ja Timo Sarpanevan tuotanto pääsevät näyttävästi esille Designmuseon kevään päänäyttelyssä, joka avautuu 23. maaliskuuta ja on avoinna 23.9. asti. Näyttelyssä on filmien lisäksi paljon muuta ennenäkemätöntä materiaalia kuten lahjakkaan graafisen taiteen opiskelijan oppilastöitä sekä painokangas- ja tekstiilimalleja. Näyttelyssä on esillä myös Sarpanevan keskeiset lasiteokset kuten Kajakki (1954) ja Orkidea (1954). Näyttelyssä nähdään myös Montrealin maailmanäyttelyyn vuonna 1967 toteutettu suurikokoinen Ahtojää, jossa Designmuseon versiossa on esillä 210 lasiosaa. Näyttelyssä taiteellisen työskentelyn rinnalla nähdään monipuolinen otos hänen käyttöesineistöään.
