Kotivinkki

Mopokortti ja viranomaisten hellyttävät toiveunet

Mopokortti ja viranomaisten hellyttävät toiveunet

Maailmasta ei löydy yhtään mopopoikaa (ja tuskin tyttöäkään), joka moisia sääntöjä noudattaisi. Ja säännöt, joita ei noudateta, ovat tyhjiä, kirjoittaa Roope Lipasti.
Teksti Roope Lipasti
Kuvat A-lehtien kuva-arkisto
Mainos

Olen nykyään yhdistetty kirjailija ja autokoulunopettaja. Plakkarissa on kaksi henkilöautokorttia ja yksi mopokortti. Opettaminen on ollut mielenkiintoista, ja siinä on säästänyt pitkän pennin. Insseissä minua on jännittänyt vähintään yhtä paljon kuin lapsia. Ylivoimaisesti mielenkiintoisin kaikista on ollut mopokortin käsittelykoe, koska siinä reaalitodellisuus ja viranomaisten toiveunet ovat niin hellyttävän kaukana toisistaan.

Nimittäin aina kun ihminen lähtee mopolla liikkeelle, hänen pitäisi viranomaisten mielestä tehdä seuraavaa:
1. Tsekata vaatteensa. Ei saa olla verkkarit jalassa, ei myöskään tennarit. Tuulitakki ei käy (eikä toki mikään college-pusakka myöskään). Hanskat pitää olla kädessä, vaikka olisi heinäkuu. Heijastinliivi on toivottava.
2. Tarkastaa moponsa. Että kypärä on kiinni ja peilistä näkee (no okei, nämä säännöt ovat fiksuja). Mutta niiden lisäksi täytyisi tarkastaa, että kaikki valot toimivat: panna ne siis päälle ja katsoa joka ilmansuuntaan, että ne varmalla vilkuttavat. Myös molemmat jarrut tulee tarkastaa huolellisesti. Renkaiden ilmapaine pitää tsekata ja lopuksi vielä katsoa, ettei jousituksessa ole huomautettavaa.

Okei… Sitten tämä viisitoistavuotias, joka ei ole vuosikausiin tarkastanut edes koulureppunsa sisältöä, voikin lähteä siinä heijastinliivissään käymään coolisti ostarilla vetämässä pari spaddua.

Ja kyllä: itse teen autolle aina samantyyppisen tarkastuksen ennen kuin lähden käymään kaupassa. Alkuun arvioin silmämääräisesti ruostevauriot (paljon), sitten avaan konepellin ja tarkastan öljyt, pissapojan sekä tulppien kärkivälin. Tämän jälkeen ryömin auton alle ja katson, että pohjan ruostesuojaus on ok.

Tehtyäni pakokaasutestin (hengitän suoraan pakoputkesta ja arvioin häkäpäästöt: mikäli jään henkiin, ollaan tavoitearvoissa) ja vaihdan varmuuden vuoksi polttoainesuodattimen sekä Wunderbaumin. Tämän jälkeen teen vielä näkötestin, koska tässä iässä näkö saattaa heiketä nopeastikin. Varmuuden vuoksi käyn vessassa, ettei hätä yllätä kesken kauppareissun ja vie ajatuksia pois liikenteen seuraamisesta. Lopulta vaimo tarkastaa alkometrin kanssa, ettei ole tullut juotua mitään, ja sitten voinkin lähteä.

Samat toimenpiteet tietenkin siellä kaupan pihalla, kun olen suorittanut ostokseni.

No joo, helppo minun on irvailla, ja hyväähän säännöillä tarkoitetaan. Maailmasta ei kuitenkaan löydy yhtään mopopoikaa (ja tuskin tyttöäkään), joka moisia sääntöjä noudattaisi. Ja säännöt, joita ei noudateta, ovat tyhjiä. Ne herättävät lähinnä kysymyksen, että mahtavatko muutkaan säännöt olla järkeviä, jos nämäkin ovat tämmöisiä.

Varsinaisten sääntöjen ja rajoitusten ohella liikenteessä – ja elämässä – on noin yksi asia, joka on tärkeää, nimittäin muiden huomioiminen. Se on myös vaikein asia opettaa, sillä etenkin murrosikäiset näkevät yleensä vain itsensä. He eivät siis ymmärrä, etteivät ole yksin liikenteessä vaan että siellä on muitakin: esimerkiksi lapsia, jotka voivat tehdä ihan mitä tahansa ja joita pitää siksi varoa.

Kyse on asenteesta, jota joillakin on enemmän ja joillakin vähemmän. Näppituntuma on, että mitä nuorempi on, sitä vähemmän ymmärtää, mistä liikenteessä on kyse. Hyvän liikenneasenteen siemenen voi kyllä istuttaa, mutta muutaman vuoden sen kasvaminen väkisin kestää. Sinä aikana täytyy lähinnä toivoa parasta.

Kuvaavaa oli, kun tuttavaperheessä oltiin samassa tilanteessa ja isä tenttasi liikennemerkkejä, jotka oli kuulemma luettu ja hallussa. Ensimmäiset neljä menivät väärin eikä viideskään ollut tuttu:
– Se on rautatien lähestymismerkki, isä valisti.
– Häh! Emmä mihinkään rautatielle mee ajaan. Emmä tommosta merkkiä tartte.

Turvallista matkaa!

Julkaistu: 16.6.2016
Katso myös nämä