Aalto-visionääri Mirkku Kullberg Sohvaryhmä-podcastissa: ”Aallon kalusteet eivät ole koskaan sopineet kliiniseen kotiin”
Aallon arkkitehtuuri teki niin suuren vaikutuksen, että ensi käynti Paimion parantolassa herkisti Mirkku Kullbergin kyyneliin: ”Aallon ajattelu on enemmän kuin kalustekokoelma tai rakennukset, ja sitä pitäisi opettaa koulussa.”
Mirkku Kullberg, jos kuka, on oikea henkilö puhumaan Alvar Aallon designperinnön vaalimisesta. Artekin entinen vetäjä toimii nyt Alvar Aalto -säätiön hallituksen puheenjohtajana ja Paimion parantola -säätiön toimitusjohtajana. Avotakan Sohvaryhmä-podcast tarttui kansallisaarteeseen ja selvitti, miten ikonisilla kalusteilla pitäisi oikein sisustaa? Ja onko Alvar Aalto jopa jossain vaiheessa ymmärretty väärin?
Kuuntele Sohvaryhmä-podcastin Mirkku Kullberg -jakso:
Tupatarkastus: Mirkku Kullberg
Oma kotini... minun turvapaikkani.
Siellä asuvat... musta kissa ja minä pääsääntöisesti. Toivottavasti useammin vielä muutkin perheenjäsenet.
Kodistani näkyy... meri.
Sisustusmakuni... on kerroksellinen: rakkaita asioita, esineitä ja taidetta ja paljon kirjoja.
Lempivärini... merensininen.
Lempipaikkani kotona... kirjasto.
Kodissani parasta... Se on ihmisen kokoinen koti ja minun juurillani. Minusta on aina hyvä tulla sinne, löydän sieltä itseni.
Erityisen hyvä ratkaisu... on arkkitehti Niko Tiulan suunnittelevat valtavat ikkunat merelle.
Ärsyttävä epäkohta... Siellä on niin vähän ovia. Nyt kun meillä on lapsenlapsiakin, on vähän vaikeaa saada pikku perhettä pysymään turvallisesti välillä omissa oloissaankin.
Lempipuuhani kotona... lukeminen ja kirjoittaminen.
Mirkku, millaista Aallon muotoilua sinulla on kotona?
On minulla kieltämättä aika paljon kaikennäköistä vanhaa Aaltoa käsipeiliin saakka. Yksi kalusteista on ihana, uniikki visakoivuinen Paimio-tuoli. Se on vähän rikki, joten sitä ei oikein voi käyttää, mutta se on muisto ajastani Artekissa. En ole kuitenkaan fanaattinen Aallolla kalustaja, vaan minusta on tärkeää kerroksellisuus ja että sisustuksessa on kaikkea muutakin.
Mikä tekee hänen muotoilustaan niin merkittävää?
Se on mielestäni se kauneus ja laadukkuus niissä. Aallon muotoilu vain yksinkertaisesti kestää aikaa. Mutta vähän vieroksun sellaista Aallon kalusteiden esineellistämistä ja jalustalle nostamista. Näen Aallon muotoilun ihmisten kontekstissa: hänen suunnittelemiaan kalusteita tehtiin kouluihin ja koteihin. Siihen aikaan kalustaminen ja sisustus olivat investointi ja ihmiset ostivat vastuullisesti: jos halusi ostaa tarjoilukärryn, se oli sitten koko elämän mittainen matka sen kalusteen kanssa.
Mielestäni Aallon kalusteita ei voi miettiä ilman sitä kokonaisuutta, johon ne on aikoinaan suunniteltu, ja ymmärtämättä taustalla olevaa ajattelua ja sosiaalista ympäristöä. Aallon ajattelu on enemmän kuin huonekalukokoelma tai rakennukset, ja sitä pitäisi opettaa koulussa. Meidän olisi hyvä käydä lyhyt oppimäärä muotoilun merkityksestä ja historiasta suomalaisessa yhteiskunnassa. On ollut iso asia, että nämä meidän designin mestarit ovat luoneet kansallista identiteettiä 30–40-luvulla ja vieneet Suomea maailmankartalle. Suunnittelun taustalla oleva arvokehys on liittynyt pohjoismaiseen hyvinvointiin ja ymmärrykseen kauneudesta ja luontoyhteydestä.
Ymmärrettiinkö Aallon kalusteilla sisustaminen jossain vaiheessa vähän väärin?
Allekirjoitan tämän. Ei Aallolla sisustaminen ole ollut niin ortodoksista, mutta joku sukupolvi teki siitä tyylisuunnan, ja Aallosta tuli graafisesti esteettinen ilmiö. Kun jossain vaiheessa kodeista tuli kuin julkitiloja, Aallon kalusteille se ei sopinut ollenkaan. Ne eivät ole koskaan sopineet kliiniseen kotiin. Ne ovat parhaimmillaan sisustuksessa, jossa on kerroksellisuutta, joka toteutuu ihan loistavasti vaikka Villa Maireassa. Tekee niin hyvää, kun on lupa olla uutta ja vanhaa rinnakkain. Se on kuin lupaus, että elämä jatkuu.
Vedät Paimion parantola -säätiötä. Millaisen vaikutuksen Aallon ajattelu teki sinuun, kun astuit ensi kertaa Paimion parantolaan?
En ole koskaan ajatellut, että arkkitehtuuri voi vaikuttaa niin emotionaalisesti. Olin yksin siinä aulassa ja rupesin itkemään. Ajattelin, että tämä talohan on niin paljon enemmän kuin rakennus. Totta kai se on myös loistavaa arkkitehtuuria, miten se on sijoitettu luontoon ja valon suuntaan ja suunniteltu potilaiden tarpeisiin. Mutta miten niin valtava rakennus voi olla ihmisen kokoinen? Siellä ei koskaan tunnu pelottavalta tai yksinäiseltä missään kolkassa. Portaikossa askelmaa on sen verran, kuin sairas jaksaa jalkaa nostaa, ja niissä tuntuu hyvältä kävellä. Miten niin nuoret, kolmikymppiset Aino ja Alvar ovat pystyneet ajattelemaan talon näin? Se herkkyys heistä on jäänyt sinne rakennukseen.
