”Isän kuolema herätti minut menemään kohti unelmiani” – Minja remontoi asuntoautosta kodin ja puusepänverstaan
Matkailuautosta tuli puuseppä Minja Kolehmaisen koti kolme vuotta sitten. Elämänmuutos opetti hänelle uuden tärkeysjärjestyksen.
Ensin Minja Kolehmainen soitti äidille. Hän oli juuri lukenut puhelimestaan viestin, lysähtänyt lattialle polvilleen ja alkanut itkeä. Suomen kulttuurirahaston päätös taiteilija-apurahasta oli myönteinen ja luki siinä, Minjan puhelimen näytöllä.
”Äiti, mä sain sen! Mä pääsen täältä pois!” Minja muistaa sanoneensa.
Oli helmikuu vuonna 2021. Minja asui tuolloin valoisassa pikkukodissaan Fiskarsin käsityöläiskylässä ja työskenteli puuseppänä designyritys Nikarilla.
Silti mieltä kaihersi. Minjasta tuntui kuin hän ei olisi kuulunut sinne, missä oli.
Kolme vuotta aiemmin Minjan elämä oli järkkynyt. Hänen isänsä kuoli vuonna 2018 jäätyään juuri eläkkeelle. Perunkirjoitus jäi enimmäkseen Minjan harteille, ja hän huomasi uupuvansa. Itku oli herkässä, iho meni huonoon kuntoon ja keho oireili kuumeillen.
Minja suri isäänsä mutta myös pakeni siihen liittyviä tunteita pakollisten asioiden hoitamiseen. Samalla hän tajusi, ettei elämä jatkuisi omallakaan kohdalla ikuisesti.
”Isän kuolema tavallaan herätti minut siihen, että minun täytyy mennä unelmiani kohti”, Minja sanoo.
Matkustelu yksin oli ollut Minjan haaveena jo pitkään. Vuoden päästä isän kuolemasta, syksyllä 2019, hän lähti puoleksi vuodeksi reppureissulle: ensin Eurooppaan, sitten Sri Lankaan. Palattuaan kotiin hän suunnitteli jatkavansa matkustamista Euroopassa pienellä pakettiautollaan, jonne oli rakentanut keittiön sekä sängyn.
Sitten koronapandemia sulki rajat. Minja mietti, voisiko matka jatkua. Vai pitäisikö palata töihin? Fiskarsin-kodissa asui alivuokralainen, joten hän päätti jatkaa matkustelua.
Matkalla Pohjois-Norjaan hän tapasi ihmisiä, jotka asuivat autoissaan ja tekivät etätöitä.
”Se tuntui inspiroivalta. Olin varma, että keksisin keinon yhdistää puusepän työn ja matkustamisen”, Minja sanoo.
Hän päätti hakea apurahaa. Sillä voisi ostaa matkailuauton, josta tulisi uusi koti ja verstas. Veistäminen onnistuisi pienessä tilassa vähin työkaluin.
”Kun sairastuin, olin valmis luopumaan kaikesta”
Uudessa kodissa tulisi olla pakettiautoa isommat ja toimivammat sisätilat. Auton oleskelutilassa pitäisi mahtua seisomaan ja veistämään. Sisävessa ja lämmitys olisivat pakolliset.
Juuri sellainen matkailuauto löytyi Raisiosta, ja Minja aloitti tuunaustyön. Hän puhdisti Hymer-merkkisen auton sisätilat ja maalasi seinien ja kaapinovien pyökkijäljitelmät piiloon havunvihreällä ja valkoisella. Oleskelutilan penkin sekä pöydän Minja irrotti paikoiltaan ja rakensi tilalle veistopöydän. Toisen penkin alle hän sai talteen puunkappaleita sekä veistämistä varten tarvittavat veistoraudat.
Apurahan ansioista tähän oli nyt varaakin. Matkavalmistelujen tekeminen tuntui hyvältä.
”Olin lähempänä unelmaani koko ajan.”
Elokuussa 2021 Minja lähti matkaan silloisen miesystävänsä kanssa. Matkanteko tyssäsi kuitenkin jo Ruotsissa, sillä Minja sairastui koronaan ja joutui kahdeksi viikoksi sairaalaan. Se tuntui hirveältä takaiskulta.
”Olin niin heikossa kunnossa, että jossain vaiheessa olin valmis luopumaan kaikesta, kunhan vain pääsen kotiin.”
Minja palasi äitinsä luokse Helsinkiin toipumaan. Samalla hän murehti sitä, valuisiko apuraha-aika nyt hukkaan. Mitä jos hänestä ei olisikaan enää lähtijäksi? Entä jos terveys pettäisi taas?
”Vointini parani, kun pääsin kaupungista luonnon keskelle. Olin rannalla, kävelin ja kastauduin kylmässä meressä. Se eheytti minua.”
Ystävänsä kannustamana Minja ajoi matkailuautonsa Travemündeen vievään lauttaan jo marraskuussa. Hän päätti aluksi suunnata siskonsa luo lähelle Pariisia.
”Suunnittelin, että moikkaan siskoa lyhyesti ja käyn museoissa ja gallerioissa katsomassa näyttelyitä. Mutta sitten kuntoni romahti uudestaan”, Minja kertoo.
Kipeä vatsa ja irtoavat hiustupot olivat kenties koronan jälkiseuraamuksia. Aika siskon luona venähti kuukaudeksi, mutta sen jälkeen Minja pääsi jatkamaan matkaa. Hän ajoi ensin Pariisista 240 kilometrin päähän Atlantin rannalle. Näin sisko olisi edelleen lähellä, ja sinne voisi tarvittaessa kääntyä takaisin.
Jo ensimmäinen viikko sujui kuitenkin hyvin.
”Vointini parani, kun pääsin kaupungista luonnon keskelle. Olin rannalla, kävelin ja kastauduin kylmässä meressä. Se eheytti minua.”
”Olen oppinut, että lähes kaikki ihmiset haluavat hyvää”
Hymy palasi Minjan kasvoille. Hän ajeli verkkaisesti Ranskan rannikkoa kohti etelää. Valtameren läheisyys tuntui hyvältä, ja pahimmat pelot pärjäämisestä hälvenivät.
Matkalla Minja tapasi muita reissaajia, kuten norjalaisen pariskunnan. He ystävystyivät ja jatkoivat matkaa yhdessä kohti Baskimaata. Norjalaismies veisteli pieniä puu-ukkoja. Luontoa kunnioittava elämänasenne yhdisti seuruetta.
”Se oli aivan mieletöntä! Heidän kanssaan reissasin varmaan kaksi viikkoa. Jaoimme jotain samaa ja ymmärsimme toisiamme.”
Nyt Minja on viettänyt tien päällä kaikkiaan kolme vuotta ja ajanut tuhansia kilometrejä ympäri Eurooppaa. Samalla matkailuautosta on tullut oikea koti.
Joka aamu Minja tuntee suurta kiitollisuutta.
”Mietin, miten vitsin hyvin asiani ovat. Saan tehdä sitä, mitä haluan. Saan olla luova ja elää rauhassa, luoda aikatauluni ja olla metsässä ja luonnon äärellä niin paljon kuin tahdon.”
Matkalta on löytynyt myös rakkaus. Minja tapasi Portugalissa paikallisen miehen vieraillessaan paikallisen veistäjän luona. Mies työskenteli tämän assistenttina.
Minja matkustaa kuitenkin edelleen paljon yksin ja joutuu miettimään turvallisuuttaan. Hän sanoo, että varuillaan on oltava koko ajan.
”Olen oppinut, että 99,5 prosenttia ihmisistä on ihania eikä halua mitään pahaa. Mutta sitten on niitä, jotka haluavat jotain muuta kuin hyvää”, Minja kertoo.
Saksassa tuntematon mies alkoi masturboida auton ulkopuolella. Kun Minja huomasi sen, hän kasasi tavaransa nopeasti ja lähti. Pysähdyspaikoilla on myös ollut tappeluja. Silloin Minja on odottanut hiljaa, ettei herättäisi huomiota.
Hän on oppinut lähtemään liikkeelle aikaisin aamulla, jotta ehtisi iltapäivään mennessä perille.
”Ja jos uusi paikka ei tunnukaan hyvältä, niin minulla on muutama tunti aikaa löytää toinen paikka ennen kuin tulee pimeää.”
Tapahtumat ovat saaneet Minjan miettimään tarpeiden tärkeysjärjestystä. Ensin tulee turvallisuus, sitten vesi, ruoka ja hygienia.
”Sen olen oivaltanut ikävien kokemusten ansiosta. Eikö se mene niin, että asioita arvostaa vasta sitten, kun niitä ei ole?”
”Mitä jos tulossa onkin paljon hyviä asioita?”
Minja on pysäköinyt matkailuautonsa pienen metsäjärven rannalle lähellä Fiskarsia. Aamu on ollut rauhallinen. Hän on käynyt kävelyllä metsässä paljain jaloin. Se tuntuu siltä, kuin olisi yhteydessä maahan, ja tasapainoaistikin tuntuu toimivan paremmin.
Luonnon keskellä eläminen auttaa stressiin, kun hermosto rauhoittuu, Minja sanoo.
”Haluan herätä jokaiseen aamuun niin, että voin lähteä kävelemään luontoon ja juurtua heti aamusta. Se tuo minulle koko päiväksi tietynlaisen tyyneyden.”
Kesän Minja on viihtynyt Suomessa. Hän pysähtyy nykyisin mielellään viikoiksi tai kuukausiksikin samaan paikkaan.
”Tällaisessa elämässä on hienoa se, että voin muuttaa suunnitelmiani”, Minja sanoo.
Töitä Minja tekee jatkuvasti. Hän markkinoi somessa, on yhteydessä gallerioihin ja taidekilpailuihin sekä kirjoittaa apurahahakemuksia. Veistämiseen uppoutuminen on välillä kuin terapiaa, joka auttaa suhtautumaan tulevaisuuteen myönteisesti.
”Ajattelen mieluummin niin, että mitä jos sieltä tuleekin tosi paljon hyviä asioita? Pitää aina muistuttaa itseään, että luota, että elämä kantaa.”
”Tällaisessa elämässä hienoa on se, että voin muuttaa suunnitelmiani milloin vain.”
Vielä teini-iässä Minja ajatteli, että 25-vuotiaana hänellä olisi mies, kaksi lasta ja kenties omakotitalo. Tilanne on nyt toisenlainen, mutta Minja on tyytyväinen.
Toisaalta hän uskoo, että tämäkään vaihe ei kestä loputtomasti. Unelmat saavat muuttua.
”Nyt haaveilen pikkumökistä jossain keskellä ei mitään, jonka pihamaalla voisin kasvattaa syötävää. Se on seuraava askeleeni”, Minja sanoo.
Kodin seinällä riippuu kollegalta saatu pieni puinen kyltti. Siinä lukee: Kauneus elää, aina.
”Se muistuttaa minua siitä, että olostani riippumatta voin arvostaa elämääni joka päivä.”
