"Olin etsimässä Tori.fi:stä vaatekaappia, kun huomasin, että ihana puutalon piharakennus olisi vuokrattavissa. Se osoittautui liian pieneksi, mutta vuokraisäntä vinkkasi, että päätyrakennuksesta vapautuu jossain vaiheessa isompi asunto ja voisin odotella sitä viereisessä huoneistossa. Tuli muutto muuton perään, mutta nyt olemme asettuneet unelmakotiini.

Asunto oli remontin tarpeessa, mutta se ei säikäyttänyt, sillä muokkaan muutenkin kaiken aina uusiksi. Ihan ensiksi halusin uudet tapetit, ja siitä olen edennyt nurkka kerrallaan. Remontin keskellä asuminen lasten kanssa ei ehkä ole ihanteellinen tilanne, mutta olemme selvinneet.

Olen nopea remontoija, koska haluan nähdä lopputuloksen äkkiä. Improvisoin puolet hommista tehdessä. Haluan myös tuntea materiaalit niitä työstäessäni, ja siksi käytän harvoin esimerkiksi suojakäsineitä. Vauhti tuo mukanaan onnettomuusalttiutta – aika usein olen kaapinut maaleja lattialta! Käytän lähes aina vanhoja materiaaleja, kuten tapetteja. Mitään uutta en mielelläni kotiini tuo.

Inspiroidun kirpputoreista ja kehitän vanhojen tavaroiden ympärille hetkessä tarinan. Keräilen 1950–70-lukujen kankaita, joista suosikkejani ovat Marjatta Metsovaaran ja Saini Salosen näyttävät kuosit. Retrotapetteja saa usein naurettavan halvalla, ja niitä voi käyttää vaikka kaapin takaseinän verhoiluun. Kirppiksiltä tarttuu mukaan kaikkea muutakin ihanaa rekvisiittaa, kuten opetustauluja.

Rakastun tavaroihin helposti, mutta nuoruuden rankat elämänvaiheet ovat opettaneet, että ne ovat silti vain materiaa. Tärkeintä on henkinen pääoma. Sain 33-vuotiaana diagnoosin Aspergerin oireyhtymästä. Koulu- ja opiskeluvaikeuteni saivat selityksen, samoin allergiat ja aistiyliherkkyys. Diagnoosin myötä myös luovuuteni purskahti valloilleen. Jotta elämäni pysyisi tasapainossa, tarvitsen vastapainoksi rauhaa ja hiljaisuutta.

Sisustajana kuvailisin itseäni Pelle Hermanniksi. Haluan, että sisustus on hauskanpitoa silmille. En voisi elää ilman värejä. Käytännöllisyydellä ei ole niin väliä.

Retrotyyli on seurannut mukanani iäisyyden, oli se muotia tai ei. Nykyään ei vain saa värikkäitä, kestäviä, kauniita ja persoonallisia kalusteita uutena. Ne täytyy tehdä itse tai ostaa aitoa vanhaa ja muokata näköisekseen.

Hiljattain päällystin kotiimme vanhan nojatuolin retrokankaalla ja laitoin sen etujalkoihin 1950-lukulaiset poikien kengät. Tuunaan mielelläni myös valaisimia, vaikka 1950-luvun valaisimet ovat kauniita sellaisenaankin. Metalliromusta teen asetelmia.

Kotimme sisustus muuttuu vähintään parin kuukauden välein. Meillä ei ehkä aina ole hyvä järjestys, mutta tietyt rutiinit ovat minulle tärkeitä. Asioiden on oltava omilla paikoillaan niin, että lusikka ja puurokattila löytyvät vaikka silmät kiinni.

Rakastan kaikkea rouheaa ja vanhaa. Talomme on laajentunut vuosien varrella, mutta me asumme alkuperäisessä osassa, joka on rakennettu vuonna 1776. Tältä ajalta on näkyvissä hirsi- ja tiiliseinää. Tuntuu ihan huikealta ajatella, että näiden seinien sisällä on asuttu jo silloin!

Olen ammatiltani tekstiilialan yrittäjä. Hellapuu-yritykseni nimi tulee ajalta, kun asuimme puilla lämmitettävässä talossa. Eräänä aamuna olin hakemassa puita paukkupakkasessa, kun lensin päistikkaa nurin. Hangessa istuessani manasin jatkuvaa puiden hakua, kunnes yhtäkkiä tajusin, miten tärkeä puuhella kotonamme oli. Sen avulla olisimme pärjänneet, vaikka mikään muu ei toimisi. Iski kaipaus elää ajassa, jolloin hella oli kotien keskus.

Kutsun itseäni vaatteenrakentajaksi, koska teen asiat hieman omalla tavallani. Olen kuulemma ilmoittanut jo nelivuotiaana, että minusta tulee isona piirtäjä. Kiinnitän erityistä huomiota kaavoitukseen, ja meiltä voi tilata asuja myös omien mittojen mukaan. Olen hionut mallit sellaisiksi, että ne istuvat mahdollisimman hyvin suomalaiseen vartaloon. Vaate toimii, kun se ei tunnu päällä.

Seuraava projektini kotona on yläkerran vinttihuoneen viimeistely. Siitä tulee minulle makuu- ja työhuone. Tila on jo keskeneräisenäkin kovassa käytössä, koska teen usein töitä kotona. On mahtavaa, kun kaikki käsillä tekemiseen liittyvä voi olla valmiiksi levällään.

Kun luomisvimma iskee, odotan että lapset menevät nukkumaan. Sitten melkein juoksen yläkertaan purkamaan inspiraatiotani. En ikinä osaisi harrastaa jotain vain tunnin viikossa. Teen intohimoisesti, niin paljon kuin vain elämä antaa myöten.