Jos lapsuudenkotini pöydällä ei ollut poppana, siellä oli itse virkattu pitsiliina – miksi minulla sitten on ristiriitainen suhde pöytäliinoihin?
Mummoni jalanjäljillä minäkin kudoin ensimmäisen liinani kuusivuotiaana, sittemmin sain yliannostuksen poppanoista ja lopulta riisuin pöytäliinat kokonaan pois. Nyt olen löytänyt käytännöllisen tasapainon, kirjoittaa Avotakan toimituspäällikkö Miia Kauhanen.
Olen kutojanaisten sukua. Enkä tarkoita neulomista, sitä en osaa. Minulle kutominen ei ole koskaan merkinnyt neuleita. Muistan äidinäitini kangaspuut mummolan vanhassa ulkosaunassa: hän kutoi mattoja, verhoja, liinoja, jopa kansallispuvun hamekankaan. Nuorena hän vielä ensin kasvatti itse pellavat kutomiinsa kankaisiin. Hänen oman kotinsa malli siirtyi eteenpäin.
Äitini käytti joka vuosi useita vapaapäiviä kutomiseen käsityöneuvonta-asemalla. Hän teki itse lähes kaikki lapsuudenkotini paperinaru- ja puuvillamatot, läpikuultavia Dallas-verhoja, raanuja, saaleja… Jos pöydällä ei ollut poppanaliina, siellä oli itse virkattu pitsiliina. Yksi äidin 70-luvun rahkamatoista päätyi muuten myöhemmin Kuopion museon näyttelyyn.
Tällä taustalla äitini istutti minutkin jo kuusivuotiaana kangaspuiden ääreen, vaikka jalkani hädin tuskin ylettivät polkimille ja sain paukuttaa pirtaa kaikin voimin. Ensimmäinen työni oli puuvillalangasta pöytäliina, jota käytettiin lopulta enemmän laudeliinana. Seuraavaksi etenin poppanaliinoihin, joista taisin saada yliannostuksen. Viimeisiksi töikseni jäi kaksi puuvillatrikoista mattoa opiskelija-asuntooni.
Äidistäni tuntuu varmaan oudolta, että ruokapöytäni alla ei ole mattoa eikä olohuoneessani verhoja.
Käsityöläisperimääni nähden minulla on ollut aikuisiällä ristiriitainen suhde tekstiileihin. Välillä en pitänyt edes päiväpeittoa, ja verhoni ovat karsiutuneet vuosi vuodelta. Äidistäni tuntuu varmaan oudolta, että ruokapöytäni alla ei ole mattoa eikä olohuoneessani verhoja. Tätä kai on kirjaimellisesti riisuttu tyyli.
Eniten on tempoillut suhteeni pöytäliinoihin. Poppanaliinat taisin omilleni muutettuani palauttaa aika nopeasti äidilleni.
Pelkkä ajatus opiskelijakaksion kiiltävästä, värikkäästä kerniliinasta puistattaa, mutta pikkulapsivaiheessa palasin vielä monta astetta tyylikkäämmän kerniliinan pariin. Silloin ruokapöytääni ja siivoamisen vaivaani säästi Marimekon Lumimarja-kuvioinen matta vahakangas. Tuossa elämäntilanteessa muiden liinojen käyttö olisi ollut hetken hurma. Jouluna sentään katoin pitkän, punaisen pellavaliinan mutta rullasin sen taaperopäädystä pois ruokamelskeen ajaksi. Ehkä juuri pikkulapsivaiheen sotkut vieroittivat minut pöytäliinojen käytöstä.
Nuorempana saatoin käyttää keskellä pöytää juoksevia kaitaliinoja, mutta ne alkoivat tuntua jotenkin puolinaisilta. Päädyin vuosikausiksi kaikki tai ei mitään -linjaan. Joko ruokapöytäni oli tyhjää puupintaa tai sitten verhosin sen kokonaan yksiväriseen liinaan, käytännössä ainoastaan juhliin. Siksi liina tuntuukin yhä juhlalta.
Olisikohan aika tehdä 95-vuotias mummoni ylpeäksi?
Käytyäni Japanissa opin ajattelemaan toisin: kaitaliinan voi laittaa pöytään poikittain! Mummini olisi tehnyt tämänkin itse, mutta minä kävin Tallinnan pellava-apajilla hankkimassa kolme roosansävyistä kapeaa liinaa kuuden hengen pöytään. Ompelin myös valkoiset versiot pesussa kutistuneista paneeliverhoista.
Ironista kyllä, vaikka alun perin lasten sotkut saivat minut välttelemään pöytäliinoja, nykyään asia on keikahtanut päälaelleen. Pöydälläni on nyt usein arjessa ja juhlassa iso pellavaliina – koska se peittää kätevästi tosiasian, että saarnikansi kaipaisi jo uudelleen käsittelyä. Lasten tussitahrat irtosivat ruokasoodalla, mutta samalla lähti sävytettyä vahapintaakin. Jossain vaiheessa viikkoa käännän Lapuan kankureiden Osmankäämi-liinasta toisen puolen ja perjantaisin heitän sen pesuun.
En olen koskenut kangaspuihin yli neljännesvuosisataan, mutta taito on imeytynyt DNA:han. Olisikohan aika tehdä 95-vuotias mummoni ylpeäksi ja laittaa omat teini-ikäiset tyttäreni kutomaan poppanoita?
