Miten jokin esine tai pelkkä paperin pala voikin olla portti muistoihin? Kun lapsuudenkotini meni myyntiin, alkoi päässäni pyöriä filmikela
Paikka, jossa lapsuutemme on tapahtunut, säilyy kiinnekohtana menneisyyteen. Esineet ja valokuvat auttavat palauttamaan mieleen asioita, jotka jo luuli unohtaneensa, kirjoittaa Avotakan toimituspäällikkö Miia Kauhanen.
äiti laittoi lapsuudenkotini myyntiin. Oli tullut sen aika. Jos vaikka talo kävisi kaupaksi piankin, isoveljeni ja minä matkasimme kaukaa jäähyväiskäynnille. Vielä viimeinen silmäys taloon, joka oli ollut olemassa minulle aina – vauvana nukuin päiväunet rakennustyömaalla. Neljän tunnin ajomatkalla alkoi mielessäni pyöriä sekalainen filmikela, kuin joku olisi koostanut lapsuudestani dokumentin väläyksenomaisista tuokiokuvista.
Kun kurvasimme äitini pihaan ja astuin sisälle taloon, tajusin: ei tämä ole enää se paikka, jossa kasvoin. Ei sellainen kuin pääni sisäisessä dokumentissa. Olihan talo sitten 80-luvun muuttunut ulkoisesti hyvinkin paljon, saanut erkkerin ja parvekkeenkin lisää. Massiivinen punatiilitakka-leivinuuni oli nykyään valkoinen, ja lastenhuoneen seinien paikat piti kuvitella eteisaulassa.
Elokuun tummina iltoina kirmasimme kostealla ruohikolla, ja tuntui, että pimeässä pystyi juoksemaan hypernopeudella.
Eniten takaumia välähteli mieleen isolla pihalla, jossa lapsena hyppäsimme veljeni kanssa pituutta vanhaan hiekkalaatikkoon ja pelasimme sulkapalloa. Elokuun tummina iltoina kirmasimme kostealla ruohikolla, ja tuntui, että pimeässä pystyi juoksemaan hypernopeudella.
Leikkimökin ovella seisahdin pitkään. Siellä ei ollut muuttunut mikään. Muistin, miten lempipuuhiani oli väsätä nukkekodin kalusteita ja nukeille vaatteita.
Autotallissa veljeäni ja minua odotti nyt tehtävä, koko kouluajan taiteellisen tuotantomme kuratointi. Mitä säilytämme, mitä roskiin? Ainakin saimme hyvät naurut. Lahjatoivekirjeet joulupukille kertoivat ajankuvaa: millä leikimme ja mistä innostuimme.
Kaikkia merkkejä henkilökohtaisesta historiasta ei kannata karsimisvimmassakaan hävittää.
Paikka, jossa lapsuutemme on tapahtunut, säilyy kiinnekohtana menneisyyteen. Se pitää yllä muistijälkiä samalla tavalla kuin valokuvat. Miten jokin esine tai pelkkä paperin pala voikin olla portti muistoihin? Ne auttavat palauttamaan mieleen asioita, jotka jo luuli unohtaneensa. Siksi kaikkia merkkejä henkilökohtaisesta historiasta ei karsimisvimmassakaan kannata hävittää.
Mutta äidin talo saa mennä; lapsuudenkotini on ollut jo pitkään olemassa enää vain mieleni sisällä.
