Kuvittele mielessäsi kolme suomalaistaiteilijaa viettämässä vappua Pariisissa keväällä 1892. Samppanjapullojen korkit poksahtelevat, musiikki soi ja ilo on ylimmällään?
Ehei, ei sinne päinkään. Nämä kolme velikultaa istuvat iltaa pariisilaisessa ateljeessa, keskustelevat kiihkeästi suomalaisuudesta ja suomalaisesta identiteetistä ja piirustavat paperille mökkejä, tupia, torppia ja töllejä. Torppa kun ilmentää heidän mielestään suomalaisuutta parhaimmillaan!
Ehkä juuri tuona iltana ystävykset, taidemaalarit Pekka Halonen ja Axel Gallén (myöhemmin Akseli Gallen-Kallela) ja kuvanveistäjä Emil Wikström, sopivat, että kukin heistä rakentaa itselleen oman ”torpan” koti-Suomeen.
Niin myös tapahtui – vaikka torpista tulikin komeita erämaa-ateljeita. Ensimmäisenä valmistui Wikströmin Visavuori Sääksmäelle vuonna 1894. Vuotta myöhemmin nousi Gallénin Kalela Ruovedelle. Pekka Halosen ”tupatölli” Tuusulan Halosenniemessä valmistui loppuvuodesta 1902.
Taiteilijatoverusten talot oli suunniteltu asumista ja työskentelyä varten. Taustalla oli halu päästä pois Helsingin hälystä ja sen painostavasta ilmapiiristä, jota venäläistämistoimet aiheuttivat. Haluttiin elää lähellä luontoa, kasvattaa lapsia ja viljellä perunaa. Tavoiteltiin yksinkertaista, hyvää elämää.
”Maalle kauvaksi pois – pienessä sievässä torpassa elämään ja olemaan ja Jumalan suuria töitä tutkimaan”, kirjoitti Pekka Halonen unelmistaan kihlatulleen Maijalle Pariisista.
Visavuori ja Kalela, koristeelliset hirsilinnat, olivat Haloselle tuttuja, kun hän piirsi omaa torppaansa. Halonen hyödynsi suunnitelmissaan ystäviensä kokemuksia – otti hyvät ideat käyttöön ja paranteli toisia. Visavuoressa Halosta viehätti talon ja luonnon sopusointu, Kalelasta hän sai idean ateljeen kirjastonurkkaukseen.
Omasta torpastaan Halonen halusi yksinkertaisen ja vaatimattoman. Halosenniemestä tulikin Kalelaa ja Visavuorta talonpoikaisempi ja tarkoituksenmukaisempi.
Myös sisustuksen tuli olla pelkistetty ja yksinkertainen: ”Pois ohjelmasta salit, pehmeä soffat ja kaikki sellaiset ylellisyydet”, Halonen kirjoitti Maijalleen.
Kunkin kolmen taiteilijakodin ytimessä on kaksikerroksinen ateljee, jollaisia taiteilijat olivat nähneet Pariisissa. Työhuonetta hallitsee suuri, pohjoiseen antava ikkuna. Portaat vievät ateljeesta toisen kerroksen asuinhuoneisiin tai sisäparvekkeelle.
Pariisin lisäksi harrastelija-arkkitehdit poimivat taloihinsa ideoita englantilaisesta arkkitehtuurista ja muotoilusta suositun Studio-lehden välityksellä.
Kansainvälisistä vaikutteista huolimatta kaikki kolme ateljeekotia ovat hyvin suomalaisen näköisiä: kookkaita, korkealla kalliolla seisovia hirsitaloja. Koska taloista ei haluttu tavanomaisia porvarillisia huviloita, mallia otettiin kansanomaisesta rakentamisesta ja omista taiteellisista lähtökohdista. Inspiraatiota saatiin myös karjalaisen arkkitehtuurin aiheista ja koristeluista, olivathan Karjala ja Kalevala monen suomalaisen taiteilijan matkakohde ja innoituksen lähde juuri näinä aikoina.
Pekka Halonen piirsi itse talonsa ensimmäiset luonnokset, mutta varsinaisten rakennussuunnitelmien laadinnassa hänellä oli apunaan veli Antti Halonen. Antti toimi myös työmaan arvostettuna rakennusmestarina.
Halosenniemi rakennettiin huolellisesti ja lähes kokonaan talkoovoimin. Mukana rakentamassa oli sukulaisia Lapinlahdelta: isä, setä, useita serkkuja ja ystäviä. Lapinlahdelta kotoisin olevassa taiteilijasuvussa riitti taitavia käsityöläisiä ja kirveenkäyttäjiä. Talon koristeelliset uuninluukut takoi serkku Arttu Halonen.
Taiteilija Juho Rissanen on kertonut vierailustaan Halosenniemen työmaalla: ”Ihmettelin minä vähän sitä hommaa. Sillä veljekset eivät tehneet taloaan kuin kirvesmiehet, vaan niin kuin puusepät. Kaikki hirret höylättiin ja nurkat viimeisteltiin. Joka rako täytettiin ja silitettiin. Mutta valmista siitä näytti sittenkin tulevan, vaikka talo olikin vasta metrin korkuinen.”
Ennen kuin rakentaminen pääsi vauhtiin, oli vaikeakulkuiselle niemelle rakennettava tie. Kivityöt viivästyivät kovan lumentulon takia. Keväällä 1901 rakentaminen pääsi lopulta vauhtiin. Kesällä valmistui rantaan saunarakennus, jonne Halosen nelihenkinen perhe muutti väliaikaisesti asumaan.
Erityisen hienoa on talon hirsityö. Pekka Halonen piti huolen siitä, että hirret oli kaadettu sydäntalvella, jolloin ne olivat parhaimmillaan kaadettaviksi. Mahtavat, lähes 11 metriä pitkät hirret tuotiin Keski-Suomesta Järvenpäähän rautateitse.
Komeimmat hirret varattiin kannattamaan ateljeen kattoa ja jätettiin pyöreiksi. Muut hirret sahattiin raamisahalla suorasivuisiksi.
– Hirsien täytteeksi laitettiin sammalta ja pellavahamppua, kertoo tutkija Johanna Rinta-aho, joka on tehnyt Halosenniemestä rakennushistoriallisen selvityksen.
– Rakentajat osasivat työnsä. Hirret lovettiin siten, että ne istuivat hyvin toisiinsa, ja puun laajenemiselle jätettiin tilaa. Kun rakennuksen runko oli salvottu paikoilleen, hirret veistettiin erityisellä piilukirveellä. Piiluamisen tarkoituksena oli sekä vahvistaa että koristella seinäpintaa.
Talon katteeksi tulevat sadat puupaanut tervattiin huolella. Hirsiseinät jätettiin paljaiksi korostamaan rakennuksen kansanomaisuutta ja asumisen yksinkertaisuutta.
Muiden rakentaessa Pekka Halonen keskittyi taulujen maalaamiseen, sillä rahaa tarvittiin rakentamiseen ja kasvavan perheen tarpeisiin. Rakentajat pääsivät jopa malleiksi työn alla olevaan Joroisten kirkon alttaritauluun.
Halosen käsialaa ovat silti lähes kaikki talon takat ja uunit. Jokaiseen huoneeseen eteistä myöten rakennettiin lämmitysuuni: hella, avotakka, tiili- tai kaakeliuuni. Uuneihinsa Halonen teki tiilet ja kaakelit itse. Ateljeen suurta avotakkaa hän piti mestarityönään. Omien sanojensa mukaan hän muurasi sen vetokanavat "tieteen ja loitsujen avulla".
Käytännöllinen taiteilija kehitti taloonsa uudenlaisen lämmitysjärjestelmän, eräänlaisen kiertoilmajärjestelmän. Vanhempien makuuhuoneessa sijaitsevan tulisijan pelleillä pystyi säätelemään kaikkia päähormiin liittyviä uuneja. Kirjeessä ystävälleen Halonen kehaisee, että hänen keksintönsä tekee ”täydellisen mullistuksen vanhaa järjestelmää vastaan – en sentään viitsi patenttia hakea.”
Ateljeessa lämmityksestä huolehtivat takka ja kirjastonurkkauksen kaakeliuuni. Työhuoneen suuri ikkunapinta varustettiin harvinaisilla kolminkertaisilla laseilla: samoihin ikkunapokiin on kitattu kaksi lasia siten, että niiden väliin on jätetty ilmarako.
– Halonen suunnitteli hyvin toimivan talon: kaksikerroksisen talon alakerta oli julkista tilaa, yläkerrassa sijaitsivat makuuhuoneet, Rinta-aho toteaa.
Ateljeen lisäksi alakerrassa sijaitsivat ruokasali, keittiö ja vierashuone. Yläkertaan vievät kolme portaikkoa: yksi ateljeesta, yksi keittiön vierestä ja yksi eteisaulasta. Yläkerrassa olivat vanhempien makuuhuone, lastenhuone, piian huone ja ”Annin huone”. Talossa oli lisäksi avoullakko pyykin kuivaamista varten ja kivijalassa ruokakellari, puuvarasto sekä tulisijalla varustettu huone.
Ateljee oli yhtä aikaa isännän työhuone ja koko perheen olohuone. Isän maalatessa saivat lapset – lapsia syntyi kaiken kaikkiaan kahdeksan – mennä ja tulla vapaasti, mutta liikaa meteliä piti välttää. Maija Halonen soitti usein ateljeen pianoa Pekan maalatessa.
Ateljeesta muodostui paitsi perheen myös ystävien viihtyisä kokoontumispaikka. Maija ja Pekka Halosen vieraanvaraisuus – ehkä myös Pekan kuuluisa raparperiviini – ja talon lämmin henki houkuttelivat paikalle niin ympäröivän taiteilijayhteisön jäseniä kuin muita taiteilijavieraita.
Ateljeessa pidettiin kotikonsertteja. Soittajana saattoi olla Pekka itse kanteleen kanssa, viulisti Heikki Halonen, Pekan pikkuveli, tai hyvä ystävä, säveltäjä Robert Kajanus. Naapurissa asuva Jean Sibeliuskin saattoi joskus saunaillan jälkeen innostua soittamaan pianoa.
Pekka Halosen poika Antti on kuvannut kirjassaan äitinsä ja Aino Sibeliuksen nelikätisiä pianoesityksiä ateljeessa: ”Kummallakin oli kapea kaula ja korkea kaulus sekä samanlainen tukkalaite... Molemmat keinuivat eri suuntiin ja innokkaasti, nyökkäilivät eteenpäin ja kallistuivat taas taakse ikään kuin sävelten virta olisi heitä tarkoituksellisesti heilutellut. Tämä heiluminen jatkui monta tuntia ja aina välillä vastatusten heilahtaessaan he nyökkäsivät toisilleen kohteliaasti.”
Kuvat: Tuusulan taidemuseo
