Kello neljä iltapäivällä entisen vanhainkodin ruokasalissa tuoksuu kaali. Heli Peltola tuo keittiöstä itse leivottua leipää noutopöytään. Pirjo Saarilehto rientää eteisaulaan ja kilisyttää ruokakelloa.

– Ovatko kaikki koolla? Pirjo huutelee.

Ihmiset asettuvat jonoon ja ottavat vuorollaan kaalilaatikkoa. Astiat kalisevat, puheensorina täyttää tilan. Tänään perheen 28 jäsenestä päivällisellä on mukana 22.

Satulia Saarilehto, 39, syntyi yhteisöön vuonna 1979. Hänen vanhempansa olivat perustajajäseniä. Yhteisössä asuu edelleen Satulian Pirjo-äidin lisäksi serkku Joonas, täti Heli ja setä Jussi. Varhaislapsuudesta Satulia muistaa metsäleikit serkkupoikien kanssa sekä yhteisön lämpimän ja rakastavan ilmapiirin. Sitten alkoi koulu.

– Koulumaailman raadollisuus oli raju kontrasti luonnonlapsen elämälleni.

Satulia lähti Väinölästä opiskelemaan 16-vuotiaan itsevarmuudella.

– Ajattelin, etten ikinä palaa Vilppulaan. Tää on niin nähty, Satulia nauraa.

Seitsemän vuoden opintojen jälkeen mieli muuttui. Lavastajan ja teatteripukusuunnittelijan työura tai ydinperhe eivät tuntuneet omalta.

– Kuulun tänne. Haluan elää yhteisössä, joka kannustaa henkiseen kasvuun ja rauhantyöhön.

Aatemaailma näkyy arki-iltaisin pidettävissä, tunnin mittaisissa tilaisuuksissa, joissa pohditaan elämää teosofisen katsomuksen kautta.

Teosofia näkyy myös yhteisön kesäteatteriesityksissä, joiden tekstit kirjoitetaan itse. Liki kaikki osallistuvat esityksiin tavalla tai toisella.

Vapaaehtoinen yhteistalous on Väinölän yhteisön kulmakivi.

Perunat ja juurekset kasvavat tilan pellolla. Tomaatteja ja paprikoita saadaan kahdesta kasvihuoneesta, marjoja ja omenoita marjatarhasta. Tuoretta järvikalaa kalastetaan itse tai ostetaan muilta kalastajilta. Loput tarpeet ostetaan kaupasta rahoilla, jotka perhe on tienannut.

Yhteisön jäsenet tekevät avoimen yhtymän kautta siivous- ja maalaustöitä. Yhtymän parikymmentä osakasta toimivat yksityisyrittäjinä, Satuliakin.

Jos maalauskeikka kutsuu, hän lähtee aamulla töihin puoli kahdeksalta, usein serkkunsa Joonaksen kanssa, ja palaa iltapäivällä kotiin.

Rahat menevät yhteiselle tilille, josta maksetaan asumiskulut, ruoka ja työkulut, kuten maalarien työvälineet ja -vaatteet sekä autojen kulut. Varsinaiset asumiskulut ovat 140 euroa henkeä kohden.

Henkilökohtaisia ostoja varten käteistä voi ottaa yhteisestä kassasta, jossa rahaa on vaihtelevasti. Vihkoon voi merkitä, ottiko rahaa esimerkiksi apteekkia, hierojaa tai vaatteiden ostoa varten, mutta sekin on vapaaehtoista. Kukaan ei vahdi. Isommista hankinnoista sen sijaan keskustellaan kirjanpitäjien kanssa.

– Jaettuna tulot ovat varmasti alle sen, mitä ihmiset keskimäärin tienaavat, mutta silti meillä on kaikkea. Runsaus hämmästyttää, Satulia sanoo.

Satulian mielestä on kätevää, että osa tekee välillä enemmän palkkatöitä ja osa enemmän kotitöitä.

– Se antaa tilaa omalle kehittymiselle, henkiselle ja luovalle työlle.

Kaikki tekeminen on vapaaehtoista. Esimerkiksi yhteisten tilojen siivouspäiviin osallistuvat ne, jotka sattuvat olemaan paikalla.

Satulia ei voi kuvitella muunlaista elämisen tapaa.

– Eikä täällä tarvitse koskaan olla yksin, jos ei halua.