Poden kirjontahäpeää, ja siksi 100-vuotiaan kastemekon kirjailuista puuttuu omien lasteni nimet
”Sata vuotta vanhaan sukumekkooni on kirjailtu koko suku. Minulle se on yksi keskeneräinen projekti”, kirjoittaa vastaava tuottaja ja Meiju Knits -neulesuunnittelijana tunnettu Meiju Kallio.
Vaatehuoneeni perällä lepää kastemekko. Se on sata vuotta vanha sukumekko, jossa ensimmäisenä kastettiin ukkini. Siihen on kirjailtu isoisäni nimi, sitten lapset, lastenlapset ja lopulta osa lastenlastenlapsistakin.
Tarina pysähtyy siihen kohtaan, jossa mekkoon olisi pitänyt ilmestyä lasteni nimet. Ei sillä, etteikö lapsia olisi tullut – osallistuin synnytystalkoisiin suuremmalla panoksella kuin keskivertosuomalainen (minulla on kolme poikaa). Mekko odottaa edelleen, että joku tarttuisi neulaan.
Olen neuleammattilainen, mutta en ole koskaan kirjaillut ohueen kankaaseen. Ja jos mietitään niitä kertoja, kun olen ommellut nappia neuletakkiin ja tuskaillut pääteltävien langanpäiden kanssa, niin ymmärtää, miksi kirjailu ei ole ollut kärjessä to do -listallani.
Kastemekon kirjonta-asiaan liittyy myös hiukan häpeää. Miksi en ole saanut tätä tehtyä? Mitä mummoni – entinen mestarikirjoja – ja hänen äitinsä – kaikkien kirjojien esiäiti – ajattelisivat? Kääntyilevät varmaan haudoissaan tätä kirjoittaessani.
Mutta toisaalta, mikä olisi sopivampi jatkumo mekkoon kirjotulle sukutarinalle kuin pieni epäjohdonmukaisuus? Elämä on harvoin täydellisesti kirjottua. Se on täynnä kesken jääneitä projekteja, vinoja saumoja ja hieman vääristyneitä kirjaimia.
Ehkä vielä jonain päivänä tartun neulaan, vaikkapa lastenlasteni kohdalla, jos niitä joskus siunaantuu. Tai sitten kirjoitan viestin lapulle ja sujautan pukupussiin: "Tässä kohdassa olisi kuulunut olla nimi, mutta äiti eksyi neulelankoihin."
