Suomen hulppein asuintalo? Augustin ja Lydian vanhuudenkodiksi rakennuttama mestariluomus kuoriutui miljoonaremontista
Eliel Saarisen piirtämä Marmoripalatsi oli aikanaan Suomen suurimpia ja kalleimpia yksityiskoteja. Vuosien kunnostuksen ja restauroinnin jälkeen se palaa jälleen asuinkäyttöön.
Torniin huipentuva kookas, kulmikas kivitalo on kiehtonut ohikulkijoita valmistumisestaan, vuodesta 1918 lähtien. Sitä kutsutaan Marmoripalatsiksi, koska tiilirunkoinen rakennus on verhottu graniittiperustaa lukuun ottamatta paksuilla Särkisalon siniharmailla marmorilaatoilla.
Helsingin Kaivopuistossa, Itäisen Puistotien alussa, sijaitseva Marmoripalatsi jäi vuonna 2012 tyhjilleen, kun työtuomioistuin muutti pois sen tiloista. Viimeiset kolme vuotta sitä on peruskorjattu ja restauroitu, jotta se voi palata alkuperäiseen käyttöönsä asuintalona.
Alun perin nelikerroksisen ja noin 1 450 neliötä kattaneen asunnon sijasta rakennus on jaettu neljään asuntoon, joiden koko, pohjaratkaisu ja pintamateriaalit eroavat toisistaan. Suurimmassa on 615 neliötä ja pienimmässä 136.
Marmoripalatsin uudesta tulemisesta vastaavat HGR Property Partners ja kiinteistökehittäjä, yrityksen omistaja Kari Helin. Pääsuunnittelijana on toiminut Sarlotta Narjus Arkkitehtitoimisto Sarcista, ja Museovirasto on ratkaissut muutostöissä ja restauroinnissa vastaan tulleita ongelmia heidän kanssaan. Helin seisoo ensimmäisen kerroksen salissa ja sanoo, että talon palauttaminen arvoiseensa kuntoon on merkinnyt vaativinta rakentamista, mitä Suomessa on viime vuosina tehty. Rakennustöistä on vastannut HAH-yhtiöt.
– Kaikki on tapahtunut rakkaudesta rakentamiseen ja myös äärimmäisestä kunnioituksesta tätä rakennusta kohtaan. Pidän rakennuskulttuurista ja eri aikakausien arkkitehtuurista. Olen ollut pelastamassa useita eri-ikäisiä kohteita, jotka ovat sekä arkkitehtonisesti että historiallisesti merkittäviä.
Helsingissä HGR Property Partners kehittää muun muassa Kaartin lasaretin korttelia ja Uudenmaan kasarmia Kruununhaassa. Valmistuneisiin töihin kuuluu Florentin Granholmin suunnitteleman ja 1896 valmistuneen asuintalon modernisointi ja restaurointi ydinkeskustassa. Espoossa tuleviin kohteisiin lukeutuu Aarne Ervin piirtämä Tapiolan Keskustorni (1961).
– Kaikkea ei tarvitse tehdä vain taloudellisista syistä. Varsinkin Marmoripalatsissa on valtavasti historiallisesti merkittäviä syitä siihen, miksi tähän taloon kannattaa panostaa. Voi olla, että emme olisi lähteneet kunnostamaan Marmoripalatsia, jos olisimme ennalta arvanneet tarvittavan työmäärän, sanoo viime kesäkuussa ansioistaan Helsinki-mitalilla palkittu Helin.
”Kaikki on tapahtunut rakkaudesta rakentamiseen ja myös äärimmäisestä kunnioituksesta tätä rakennusta kohtaan.”
Rakenteita ja pintamateriaaleja on jouduttu purkamaan ja toteuttamaan alkuperäistä vastaavina, jotta ne täyttävät nykypäivän vaatimukset. Kiinteistön kehittämisessä on tuotu yli satavuotiaaseen rakennukseen modernit toiminnot ja laadukkaat ratkaisut historiaa ja alkuperää kunnioittaen.
Pelkästään pintakäsittelyt ja konservoinnit ovat maksaneet miljoonia euroja. Työmaalla on ahertanut 40–80 työntekijää, ja suunnitteluun on osallistunut 30–50 eri alojen ammattilaista.
Erittäin korkeasta laadusta on pidetty kiinni kaikessa tilajaosta pintamateriaaleihin, valaistukseen, ratkaisujen kestävyyteen – ja työn jälkeen. Sen aistii, kun kulkee huoneesta ja asunnosta toiseen.
Vanhuudenkoti
Monumentaalisen palatsin historia alkaa vuodesta 1916, jolloin Ähtärissä Inhan tehtaat omistanut patruuna August Nilsson Keirkner osti Kaivopuistosta tontin ja sillä sijainneen huvilan. Kuusikymppinen mies sairasteli, halusi luopua liiketoimistaan ja rakennuttaa vaimonsa Lydian kanssa unelmiensa vanhuudenkodin. Pariskunta oli lapseton ja osoitti rakkautta kuvataiteisiin, ja osaksi sen vuoksi kodista tuli hätkähdyttävän suuri. Keirknerit halusivat kokoelmalleen arvokkaat puitteet ja esitellä sitä myös muille.
Keirkner pestasi arkkitehdiksi parhaan, jonka tunsi, Eliel Saarisen. Saarinen oli jo suunnitellut pariskunnan Katajanokalla sijaitsevan kaupunkikodin uudistuksen. Rakentamaan päästiin edellisen huvilan purkamisen jälkeen alkuvuodesta 1917.
Saarisen tuotannossa Marmoripalatsi edustaa klassista vaihetta, johon hän imi vaikutteita vuosisadan vaihteen suoralinjaisesta wieniläisjugendista. Lopputuloksesta olisi todennäköisesti tullut koristeellisempi, ellei monista koristeaiheista olisi luovuttu jo rakennusvaiheessa. Mahdollisesti karsinta tapahtui kustannussyistä, ehkä siksi, että Särkisalon marmori on vaikeasti työstettävää.
Lämmitysjärjestelmä oli aikansa kehittyneimpiä, vesikiertoinen keskuslämmitys, ja ilmanvaihto painovoimainen. Perinteinen ratkaisu on yhä käytössä lukuun ottamatta kylpytiloja, joihin on lisätty muista tiloista erillinen koneellinen ilmanvaihto.
– Talon liittäminen kauttaaltaan koneellisen ilmanvaihdon piiriin olisi saattanut vaikuttaa sen perusterveyteen kielteisellä tavalla, ja periaatteeni on ollut kunnostaa rakennus siten, että se säilyy hyvässä kunnossa seuraavat sata vuotta ja siitä hamaan tulevaisuuteen, Helin sanoo.
Ryhdikkäät sävyt
Sisätiloista tuli vaaleisiin julkisivuihin verrattuna maanläheisen tummat. Keskipisteeksi valmistui hallin, välihallin ja suuren salin muodostama barokkimaisen ryhdikäs tilakokonaisuus. Nämä huoneet kuuluvat taloon suurimpaan huoneistoon, johon kuljetaan talon pääovesta, ja ne ovat säilyneet lähes täysin alkuperäisessä asussa tammipanelointeja ja kultanahkatapetteja jäljittelevää painettua tapettia myöten. Helin osoittaa Gunnar Finnen kahta puista kattokruunua, jotka ovat kuin ihmeen kaupalla saaneet aina riippua samoilla paikoillaan. Ne on restauroitu huolellisesti patinaa poistamatta.
Viereisen kirjaston, salongin ja sitä seuraavan ruokasalin sävyt kultapronssista maanläheiseen vihreään vastaavat alkuperäisiä ja perustuvat huolelliseen väritutkimukseen. Myös näissä tiloissa on säilynyt Saarisen aikaista kiinteää kalustusta. Olga Gummerus-Ehrströmin hienot lasimaalaukset tuhoutuivat Helsingin suurpommituksissa vuonna 1944.
Pariskunnan makuuhuoneiden yhteyteen sisustettiin kahdeksankulmainen kylpyhuone, jonka ammeesta saattoi katsoa yli Kaivopuiston. Kylpijä saa nauttia samasta näkymästä edelleen, sillä kyseinen huonetila kuuluu yhteen neljästä uudesta asunnosta. Huoneen lattiat ja seinät ovat marmoria. Marmoria on käytetty runsaasti muidenkin asuntojen kylpytiloissa. Materiaali sopii tänne täydellisesti.
Kerrosten väliä pääsi kulkemaan leveän portaikon lisäksi Ruotsissa valmistetulla hissillä, joka on yhä paikallaan. Sillä pääsi tornihuoneeseen, jossa on voimakkaasti profiloitu betoninen kasettikatto ja josta avautuu näkymä kaikkiin ilmansuuntiin. Viimeisiä portaita kiivettäessä saattoi ottaa kiinni balusterikaiteesta, jonka puutolpat ovat egyptiläishenkisesti tyyliteltyjä, ja saattaa ottaa edelleen.
On houkuttelevaa ajatella, miten uusi asukas sisustaa tilan – täyttääkö hän sen lepotuoleilla vai vain yhdellä suurella matolla? Keittiöitä oli alun perin yksi. Nykyisin niitä on neljä, joista kolmessa on puusepän oksattomasta umpipuusta ajattoman klassiseen kartanotyyliin nikkaroimat kaapistot.
August ei koskaan ehtinyt käyttää työhuonettaan, sillä hän kuoli vuonna 1918, vähän ennen kuin talo oli muuttovalmis.
Toisessa kerroksessa on rakennuksen toiseksi suurin huone. Se sisustettiin alun perin August Keirknerin työhuoneeksi. Tilan seiniä peittää paneloinnin lisäksi samantapainen viininpunainen tapetti kuin talon valmistuessa. Myös Eric O. W. Ehrströmin takomaksi oletettu jugendtyylinen takkakupu on restauroitu ja palautettu paikalleen. Harjannostajaisten kaikki 85 juhlijaa mahtuivat tilaan.
August ei koskaan ehtinyt käyttää työhuonettaan, sillä hän kuoli vuonna 1918, vähän ennen kuin talo oli muuttovalmis. Lydia Keirkner halusi muuttaa taloon ja alkoi vaalia edesmenneen puolisonsa muistoa pitämällä työhuoneen muuttumattomana.
Lydia myös esitteli taloa mielellään toimittajille, ja siitä otettuja kuvia julkaistiin aikakauslehdissä. Hämmästystä on varmasti herättänyt ylellisten sisustusten ohella välihalli, joka oli kalustettu aikansa sisustusmuodin mukaiseksi turkkilaiseksi salongiksi itämaisine mattoineen ja divaaneineen. Kiinteä sisustus ikkuna-aukkojen koristeleikkauksineen houkuttelee sisustamaan huoneen samankaltaiseen tyyliin.
Leski ei suinkaan asunut talossa yksin, vaan hänen kanssaan muuttivat isosisko Fanny Bremer, Keirknerien sihteerinä toiminut Anna Walden sekä pitkäaikaiset palvelijat Anna Konttinen ja Amanda Johansson, joiden mataliin huoneisiin kuljettiin toisia portaita kuin herrasväki kulki. Talonmieskin oli, Emil Oksala, joka asui perheineen pohjakerrokseen tehdyssä huoneistossa.
Oikeutta hakemassa
Vuonna 1937 Lydia Keirkner halusi lopulta luopua talosta, ja sen osti Anna Waldenin veli, paperitehtailija ja sittemmin jatkosodan aikainen puolustusministeri Rudolf Walden. 1945 Ateneumin taidemuseo sai Lydia Keirknerin testamenttilahjoituksena pariskunnan taidekokoelman ydinosan, kaikkiaan 128 teosta.
Waldenien aikana Marmoripalatsissa kestittiin ahkerasti vieraita, ja sen tunnelmaa kevennettiin maalaamalla seinäpinnat vaalein sävyin niin, että huoneet menettivät osan ryhdikkäästä ja tunnelmallisesta luonteestaan.
Rudolf Waldenin kuoltua vuonna 1946 Suomen valtio vuokrasi Marmoripalatsin. Sen alakerrassa aloitti sotatapaturma-arkisto ja yläkerrassa toimi jonkin aikaa äitiysneuvola. Talon palvelusväelle sisustettuihin tiloihin muuttivat muun muassa ylikonstaapeli ja puhelunvälittäjä. Vuosina 1947–48 talossa pidettiin asekätkentäoikeudenkäynnit.
Vuonna 1949 valtio osti Marmoripalatsin Waldenin perikunnalta. Helsingin uusi hovioikeus toimi tiloissa vuodesta 1952 vuoteen 1984, jolloin tilalle tuli työtuomioistuin. Se taas muutti aikanaan Pasilaan hovioikeudelta vapautuneisiin tiloihin. Muitakin käyttötarkoituksia Marmoripalatsille olisi voinut tulla: yhdessä vaiheessa rakennusta ehdotettiin tasavallan presidentin uudeksi virka-asunnoksi, ja kun Viro vuonna 1991 itsenäistyi, laadittiin suunnitelma, jonka mukaan rakennus luovutettaisiin Viron suurlähetystöksi.
Kadonnut kauneusvirhe
Virastovuosina Marmoripalatsissa tehtiin lukuisia huonejakoon vaikuttavia muutoksia, mutta keskeisistä ja arkkitehtuurin kannalta olennaisista tiloista ymmärrettiin pitää huolta. Kylpytilat purettiin lukuun ottamatta Keirknerien kylpyhuoneen kiinteää ammetta, joka naamioitiin puuverhouksella konekirjoittajien työhuoneen pöydäksi.
Kauneusvirheeksi muodostui suuren salin takka, jonka keskelle puhkaistiin oviaukko helpottamaan talon eri osien välistä kulkua. Nyt aukko on kadonnut ja takka samanlainen kuin vuonna 1918.
– Aukon tieltä puretut kaakelit löytyivät ullakolta seitsemää lukuun ottamatta. Puuttuvat palat teetettiin fiskarsilaisella keraamikolla, ja uusia on mahdotonta erottaa vanhojen joukosta, Kari Helin sanoo.
Nykyvaiheen muutoksista merkittävin on palvelusväen käytössä olleen portaikon purkaminen ja rakentaminen uudelleen helppokäyttöisemmäksi ja kaikkiin neljään asuntoon johtavaksi. Keskelle on lisätty myös uusi hissi. Portaikon seinissä on valon mukaan elävä stukkokäsittely.
– Olen vaikuttunut Marmoripalatsin monimuotoisuudesta. Se ei toista itseään, vaan tilasta ja kerroksesta toiseen kulkiessa avautuu aina uudenlaisia yksityiskohtia ja ratkaisuja. Silti talo näyttää yhtenäiseltä, ja kaikista osista syntyy yksi, johdonmukainen tarina. On ollut suuri kunnia päästä jatkamaan sitä, Helin sanoo.
Rakennuksen palauttaminen asuinkäyttöön on tuntunut ainoalta oikealta vaihtoehdolta. Helin ei halunnut muokata siitä toimistoa, vaikka ratkaisu olisikin ollut rakennusteknisesti helpompi vaihtoehto. Silloin olisi pitänyt tehdä lukuisia kompromisseja ja lopputulos oli johtanut vanhan ja uuden yhdistelmään. Luonnollisesti vasta tulevat omistajat päättävät, miten he haluavat käyttää rakennuksen tarjoamia monipuolisia tiloja.
On heidän aikansa kirjoittaa Marmoripalatsin historian seuraava luku.
Lähde: Johanna Luhtala ja Markus Manninen; Marmoripalatsi – rakennushistoriaselvitys. Arkkitehtitoimisto Schulman, 2012.
