Kyllä kannatti kuunnella äitiä! Ennakkoluuloton asenne vei vannoutuneet keskusta-asujat Marinan ja Robertin haaveiden kotiin Helsingin liepeille
Sinun puoli ja minun puoli. Kuvittajan ja graafisen suunnittelijan kotiin Helsingin Kannelmäessä mahtuu molemmille omat työhuoneet designlöytöineen. ”Olohuoneen poikki on hyvä huudella toiselle kommentteja.”
Jos tänään olisi tavallinen maanantai kello yksitoista eikä Avotakan kotikuvaukset, Marina Veziko ja Robert Lönnqvist olisivat luultavasti hetki sitten heränneet. He olisivat tehneet yhdessä aamiaisen ja sen jälkeen vetäytyneet omiin työhuoneisiinsa.
Marina on graafinen suunnittelija, AD, joka tekee brändisuunnittelua. Syy hitaisiin aamuihin piilee hänen amerikkalaisasiakkaissaan, joiden kanssa palaverit venyvät aikaeron vuoksi puolille öin. Robert on huumoristaan tunnettu kuvittaja, joka tekee muun muassa brändikuvituksia, taidetta, keramiikkaa ja lastenkirjoja sekä juontaa omaa Luxus Radio -podcastia. Hän ei erottele työ- ja vapaa-aikaa.
– Minua ihan hengästyttää, kun katson vierestä, sanoo Marina. – Robert on niin innoissaan kaikesta.
asukkaat Graafinen suunnittelija, AD Marina Veziko, 36, ja kuvittaja Robert Lönnqvist, 37. Instagram: @veziko ja @rakastaja_robert.
koti Neliö arkkitehtipari Tarja ja Esko Toiviaisen suunnittelemassa kerrostalossa vuodelta 1960 Helsingin Kannelmäessä. Neliöitä on 87.
Pariskunnan työhuoneet sijaitsevat asunnon vastakkaisilla laidoilla. Marina työskentelee tietokoneella, ja hänen huoneensa on aina tiptopkunnossa, koska luovalle ajattelulle jää näin paremmin tilaa. Robert puolestaan työskentelee myös käsin, joten hänen työpöydillään lojuu yleensä röykkiöittäin pastelliliituja, puukyniä tai vesivärejä.
Työhuoneiden väliin jää suuri ja valoisa olohuone. Sen poikki on hyvä huudella toiselle kommentteja tai pitää muuten vain yllä yhteyttä.
– Kun minulle tulee ikävä, tulen sinua välillä vähän kiusaamaan, Robert vitsailee Marinalle.
Pariskunta asuu Kannelmäessä Länsi-Helsingissä. Ennen tämän ensimmäisen omistusasuntonsa ostoa neljä vuotta sitten he vaihtoivat kotiosoitetta tiuhaan. Viimeisin etappi oli pieni kaksio Helsingin Toukolassa. Mutta sitten puhkesi koronapandemia ja kodin ahtaat tilat alkoivat ahdistaa.
Robertin äiti kannusti pariskuntaa asuntokaupoille. Hän lähetti linkkejä myynti-ilmoituksiin ja näyttöihin ympäri pääkaupunkiseutua.
– Hän varmaan ajatteli, että olimme asuneet niin kauan vuokralla, että hän etsi meille jokaisen mahdollisen kämpän ilman filtteriä, Robert kertoo.
Ennakkoluuloton asenne kannatti. Yksi ehdokkaista oli 1960-luvun kerrostalossa sijaitseva 87 neliön asunto. Siihen mahtui kaksi erillistä työhuonetta, ja keskustaan pääsi junalla alle vartissa. Mutta varjopuolikin oli: asunto oli alkuperäiskunnossa. Siitä huolimatta näyttö kuhisi kiinnostuneista katsojista ja kauppa kävi kuumana. Pariskunta voitti tarjouskilpailun nokittamalla hintapyynnön.
Kodin sisustuksessa on ilmavaa kepeyttä mutta myös jotain seesteistä ja maadoittavaa. Kalustuksessa yhdistyvät mustat nahkaverhoillut nojatuolit, matalat tiikkisenkit, kiiltävät lasi- ja peilipinnat sekä hohtavat metallirakenteet.
Väripaletti on niukka. Pääosassa ovat erilaiset rusehtavat sävyt, puu, lasi ja kromi. Väripilkkuna loistaa olohuoneen taivaansininen sohva.
Marina ja Robert harkitsevat sisustushankintoja huolella. He malttavat odottaa jopa vuosia, kunnes vastaan tulee jotain, josta he todella pitävät. Yksi mieluisimmista löydöistä on olohuoneen Harvey Guzzinin kattovalaisin 1970-luvulta. Siinä on herkullisen pulleat, sisäkkäiset muodot.
Esillä on myös Robertin keramiikkaa. Veistosten ekspressiivisen muotokielen ja yksityiskohtien tutkiminen hymyilyttää. Mutta muuten Robertin humoristinen elämänasenne ei juuri sisustukseen heijastu.
– Minusta tuntuu, että meillä molemmilla on sellainen sisäinen kamppailu sen välillä, että toisaalta pidämme tosi minimalistisesta japanilaisesta estetiikasta ja toisaalta kunnon Space Agestä, joka on hauskaa ja värikästä, Marina kertoo.
Marina on kotoisin Ukrainasta ja muutti Suomeen vanhempiensa kanssa nelivuotiaana. Hän näyttää keittiökaapiston alalaatikosta koristeellista soppakulhoa. Se kuuluu moniosaiseen astiastoon, joka katetaan pöytään juhlapyhinä. Marinalla on myös Ukrainasta tuotuja käsin maalattuja puulusikoita ja pääsiäismunia. Niitä ei kuitenkaan näy kodissa suomalaisen muotoilun, kuten Domus-tuolien tai Humppilan lasitehtaan maljakoiden, rinnalla.
– En ole vielä ratkaissut, miten saisin yhdistettyä nämä kaksi maailmaa, hän sanoo.
Marina muistelee pitsiverhojen, itämaisten mattojen ja lasivitriineissä kimaltelevien kullanväristen astioiden kyllästämiä koteja lapsuudessaan Ukrainassa. Hillitty, moderni Artek-henki tuli hänelle kunnolla tutuksi vasta Muotoiluinstituutissa Lahdessa.
– Minun piti opiskella sitä takavasemmalta, kun taas kaikille koulukavereilleni Suomi-design tuli äidinmaidossa. Pidin pitkään omituisena sitä, että kouluissa, virastoissa ja työpaikoilla oli samat huonekalut ja astiat kuin kodeissa. Toisaalta on hienoa, että Suomessa design on demokraattista ja joka kodissa.
Marina rakastaa kodin ikkunoista näkyviä vanhoja puita, ja Robert iloitsee keskuspuiston lenkkipoluista. He tekevät työpäivinä aina yhdessä ruokaa kotona ja kiittelevät kävelymatkan päässä sijaitsevan kauppakeskuksen valikoimia.
Marina ajattelee, että onneksi he aikoinaan kuuntelivat Robertin äitiä. Mutta onko jotain, mitä he kaipaavat entisestä elämästään? Kävelyetäisyyttä keskustan illanistujaisista kotiin? Ei, sen puutteen kanssa Robert on jo tullut sinuiksi.
Vastaus on molempien mielestä merimaisema, joka näkyi erään kruununhakalaisen kodin ikkunasta.
